Kaupallinen yhteistyö lääkäriasema Recurorin kanssa. Kirjoittaja Antero on 39-vuotias psykologi ja Recurorin asiakas.
Olen lähtöisin rikkonaisesta perheestä. Isäni purki masennustaan alkoholiin. Myös isoisäni sortui pulloon hoitaessaan masennustilojaan. Aloin itse ottaa ensiaskelia isieni tiellä, kunnes oivalsin, että masennusta aiheuttavan paineen taustalla on ADHD.
Tietäen kyseisen neuropiirteen perinnöllisen luonteen, uskon että ADHD löytyy myös isieni ongelmien taustalta. Kunpa vain yleinen tietoisuus neuropiirteistä olisi ollut nykyisellä tasolla heidän aikanaan. Olisi monilta murheilta säästytty. Olen siis heihin verrattuna etuoikeutettu eläessäni nykyisessä psykologisesti tiedostavassa ajassa, vielä psykologian ammattilaisena. Helppoa nykyiseen vakaaseen elämäntilanteeseen pääsy ei ollut näilläkään etuoikeuksilla.
Isä purki masennustaan alkoholiin. Myös isoisä sortui pulloon hoitaessaan masennustilojaan. Aloin ottaa ensiaskelia isieni tiellä, kunnes oivalsin, että masennusta aiheuttavan paineen taustalla on ADHD.
Olen nyt itse kahden tyttären isä ja huomaan nuoremmassa omia piirteitäni. On ollut avartavaa huomata eräitä hänen toistuvia taipumuksiaan, jotka olivat lapsena myös minulla ja jotka olen tähän asti ajatellut johtuneen sellaista traumoista, joita tyttäreni ei ole joutunut kokemaan. Yksi tällainen on lamaantuminen ja eräänlaiseen siilipuolustukseen asettuminen vaikeissa tai ristiriitaisissa tilanteissa. Toinen on taipumus välittömän palkkion metsästykseen, joka voi pikkuvesselillä näkyä vaikka karkkikätköjen pihistämisenä.
Loistin postinjakajana – ongelmia syntyi, kun siirryin enemmän itseohjautuvuutta vaativaan ammattiin
Juuri tällainen lamaantuminen itseohjautuvuutta ja pitkäjänteisyyttä vaativien tehtävien edessä ja toisaalta huippusuoriutuminen tilanteissa, joissa palkkio on välitön ja selkeästi ulkoa määritellyn tehtävän takana, on määritellyt toimintaani tähän asti.
Pärjäsin peruskoulussa huippuarvosanoin kevyellä ja viimetinkaisella lukemisella, sekä luovuudella. Ongelmia alkoi tulla ensimmäisen kerran pitkän matematiikan myötä lukiossa. Liikuntaharrastuksia tein aktiivisesti niin kauan, kun kaverien kanssa sinne mentiin, mutta ne jäivät, kun aikataulut eriytyivät näiden kaverien kanssa. Siinä samassa, parikymppisyyden korvilla alkoi myös itseluottamukseni horjua. En tahtonut saada otetta omatoimisesta aikuisen elämästä.
Muutin lukion jälkeen Raumalta Tampereelle ilman erityisempää suunnitelmaa siitä, mitä siellä tekisin. Toimin muun muassa postinjakajana, jossa olinkin aivan haka. Kun tehtävässä oli ulkoa annettu alku ja loppu, etenin kuin pallosalama. Olen aika varma, että olisin elänyt elämäni läpi ilman mitään mielenterveysongelmia, jos olisin jatkanut siinä ammatissa.
Uskonkin, että entisinä aikoina, jolloin käsillä tehtäviä töitä oli enemmän tarjolla, moni ADHD-henkilö eli elämänsä tyytyväisenä ja autuaan tietämättömänä neuroepätyypillisyydestään. Tässä mielessä yhteiskunta on nykyisin ankarampi. Minunkin tavoitteeni suuntautuivat lopulta korkeakouluopintoihin ja tietotyöhön. Olin jo valmistumassa englannin opettajaksi, mutta viime hetkellä ymmärsin, etten voisi toimia ammatissa, jossa olen jatkuvasti kokonaisen luokan tarkkailun alla. Keskittymiseni herpaantuisi jatkuvasti.
Koulumaailmaan minä silti menin. Kouluttauduin psykologiksi ja päädyin koulupsykologin työhön. Työssäni tapaan paljon ADHD-lapsia ja minun on ollut usein hyvin helppo samaistua heidän kohtaamiinsa vaikeuksiin. Työ heidän parissa on avannut silmät omalle ADHD-epäilylle. Pitkään pidin itseäni kuitenkin “luulosairaana”. Ehkä myös sorruin itsekin stereotypioihin. Eihän yliopiston menestyksellä suorittanut voi olla ADHD-henkilö. Voi kuinka väärässä olinkaan.
Masennuslääkkeistä apua ehkä laastarin verran – vuosien ajan sain hoitoa vain oireeseen, eikä juurisyyhyn pureuduttu
Vuosien mittaan ongelmat kasaantuivat. Auttavaisuus on osa minun persoonani, mutta se koskee vain muita. Tartun heti toimeen, kun pitää auttaa lähimmäisiä ja potilaita. Kun pitäisi auttaa itseä, asia jää tekemättä. Selvisin velvoitteistani töissä ja kotona aivan juuri ja juuri, enkä stressiltäni juuri nukkunut. Tuntui, että olin ylivirittynyt töissä ja poissaoleva kotona.
Ajattelin pitkään, että tämä kuuluu ruuhkavuosien elämään. Lapset ovat pieniä ja uraa pitää tehdä. Samalla minusta tuntui, etten kykene elämään arvojeni mukaista elämää. Mikä hälyttävintä, aloin lääkitä pahaa oloani alkoholilla ja muistuttaa siinä enenevässä määrin isääni.
Vaikka tämä itselääkitys ei koskaan äitynyt ongelmakäytön puolelle, huomasin, että kotiaskareisiin sai kummasti buustia nauttimalla siivousoluen tai kaksi. Lopulta mielikuvitus on rajana, siinä mitä kaikkea askaretta voi ryydittää niillä oluilla. Juttelin joskus aiheesta isäni kanssa ja hänen reittinsä ongelmakäyttöön alkoi kuulostaa vähän liian tutulta.
Auttavaisuus on osa minun persoonani, mutta se koskee vain muita. Tartun heti toimeen, kun pitää auttaa lähimmäisiä ja potilaita. Kun pitäisi auttaa itseä, asia jää tekemättä.
Lopulta seinä tuli vastaan. Menin työterveyslääkärille ja sain masennuslääkityksen. Lähes heti huomasin, ettei SSRI-lääkkeistä ollut apua, kuin korkeintaan laastariksi akuuttiin hätään. Itseasiassa ne pidemmän päälle pahensivat tilannettani.
SSRI-lääkkeiden tunnetiloja tasaannuttava vaikutus syvensi perusongelmaani, joka on motivoivan virikkeen omaehtoinen löytäminen. Ongelmaani ratkottiin työterveydessä siis väärästä päästä. Serotoniinin kontrollointi ei ollut ongelmieni taustalla, vaan niitä tuottaa dopamiiniaineenvaihdunta. ADHD-ihmisen on oltava koko ajan kielekkeen reunalla. Olemme jännitysriippuvaisia ja saamme aikaan ihmeitä, kun sitä on tarjolla. Minulle salitreeni on nautinnollista siitä tulevan lihaskivun takia, ei siitä huolimatta. Jotkin tutkijat ovat arvioineet, että ADHD on säilynyt ihmisen evoluutiossa, koska kaltaisemme olivat elintärkeitä metsästäjä-keräilijöiden työnjaossa.
Valmistauduin tutkimuksiin kuin puolustusasianajaja
Minulle siis alkoi käydä yhä selvemmäksi, että olen ADHD-henkilö. Kun olin päässyt yli omista stereotypioistani ja hyväksynyt, että meitä ADHD-aikuisiakin on jokaista laatua, aloin koota itsestäni “casea” vähän kuin puolustusasianajaja. Olin kuullut sieltä täältä, etteivät kaikki psykiatrit ota todesta korkeakoulutetun ja työssään menestyvän henkilön ADHD-epäilyä.
Viimein vuonna 2024 ryhdyin tuumasta toimeen. Samalla olin ryhtynyt yksityisyrittäjäksi, eikä minulla ollut enää työnantajan tarjoamaa työterveyspalvelua. Niinpä googlailin yksityisiä psykiatrisia palveluita. Tein vertailun vaihtoehdoista ja Recuror erottui edukseen asiantuntemuksellaan, hinta-laatusuhteeltaan ja nopealla hoitoon pääsyllä. Kun huomasin vielä, että kokeneella ja kaikin puolin asiantuntevalla Mika Kalliolla oli aika vapaana vielä lähipäivinä, oli valinta lukittu.
Yhteistyömme Mikan kanssa osoittautui erittäin hedelmälliseksi. Minun ei tarvinnut turvautua huolella rakentamaani “caseen”, vaan hän ymmärsi heti haasteeni. Kokeneena psykiatrian erikoislääkärinä hän oli täysin tietoinen, etteivät kaikki ADHD-henkilöt vastaa Bart Simpsonin tuntomerkkejä olemukseltaan, vaan jokainen meistä on oma ainutlaatuinen tapauksensa. Tutkimukset olivat perusteelliset ja keskustelujen myötä opin itsestäni koko ajan lisää.
Sain diagnoosin vuoden 2024 päätteeksi. Elämänhallintani on ottanut suuria harppauksia parempaan. Huomaan sen esimerkiksi siinä, että edelleen heräilen joskus vanhasta tottumuksesta öisin stressaantuneena. Toisin kuin ennen, nyt minulla on tieto siitä, että omaan työkalut menestykseen seuraavana päivänä ja pian olen taas unessa levollisin mielin. Masennusta en ole enää sen koommin kokenut ja sen lääkityksen olen voinut lopettaa.