Usein ajatellaan virheellisesti, että vahvuutta on pärjätä yksin ilman muiden apua. Itselleni kynnys pyytää apua on suuri siksi, että pelkään tulevani torjutuksi.
Usein olen joutunut keräämään rohkeutta ojentaakseni käteni avunpyynnön merkiksi, ja joskus on käynyt niin, ettei siihen ole vastattu. Onneksi lempeämmän elämän myötä olen oppinut, ettei ole heikkoutta turvautua toisiin. Yksin pärjääjä ei useinkaan ole se joukon vahvin.
Sen sijaan aidon vahvuuden ja rohkeuden merkki on, kun: 1) ymmärtää avuntarpeen, 2) pyytää apua ja 3) ottaa apua vastaan.
Kaltaiselleni toipuvalle suorittajalle läheisiltä ja etenkin ystäviltä avun pyytäminen on ollut haasteellista. En ole halunnut vaivata tai olla taakkana. En ole tahtonut aiheuttaa huolta enkä kokea, että jäisin toiselle jotain velkaa.
Vaikka avun pyytäminen ja vastaanottaminen on edelleen vaikeaa, oma sairaus on nöyrästi muokannut virheellisiä ajatusmallejani. Se on laittanut kaiken elämässäni uusiksi.
Olen oppinut ottamaan apua vastaan ilman, että koen painetta sen ansaitsemista tai vastapalveluksesta. Kun ei ole ollut muita vaihtoehtoja, olen niellyt ylpeyteni ja oppinut avaamaan suuni.
On tunnistettava ja hyväksyttävä se, etten pärjää aina yksin. Välillä jokainen saa olla autettava. Tämä on ollut suuri henkisen kasvun paikka. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahtunut, vaikka myönsin tarvitsevani apua, olo on keventynyt huomattavasti.
Olen ollut itse itseni ankarin tuomari tässäkin asiassa. Nyt osaan paremmin nämä tärkeät taidot, mutteivat ne silti ole luonteelleni ominaisia. Pärjääjän identiteetti on lujassa.
Näitäkin taitoja voi kuitenkin kehittää, ylpeyden ja vaativuuden sijaan voi suhtautua itseensä lempeästi. Kun olet itse apua vailla, mutta suorittajan mieli laittaa vastaan, mieti, mitä sanoisit hyvälle ystävällesi. Rohkaisisitko häntä pyytämään apua tai jopa tarjoaisit sitä mielelläsi itse? Miksi et tekisi samoin itsellesi?
On hyvä muistaa, että avun antaminen ja vastaanottaminen synnyttävät aina myös hyviä tunteita. Esimerkiksi kiitollisuuden ja merkityksen tunteet kertovat, että toinen on tärkeä.
Se kiitollisuus, mitä tunnen etenkin vanhempiani kohtaan, näkyy myös ulospäin. Kun joku läheisistäni kirjaimellisesti auttaa sairauden uuvuttavan minäni jaloilleen, käy kaupassa, laittaa ruokaa, hakee puita ja imuroi puolestani, me molemmat saamme hyvää mieltä.
Joskus voi toki käydä niin, että pyytäessä apua vastaus onkin ollut epätoivottu ja toinen on syystä tai toisesta kieltäytynyt. Yleensä tässä on taustalla hyvä syy ja perustelut kannattaakin aina antaa sekä kuunnella.
On muistettava, että meidän jokaisen tehtävä on huolehtia omista rajoistamme ja jaksamisesta, joka tarkoittaa sitä, että joskus avun antaminen juuri siinä hetkessä ylittää omat voimavaramme. Silloin on ymmärrettävää vetäytyä, mutta sekin kannattaa tehdä toista kunnioittaen ja kertoa syy kieltäytymisen taustalla.
Kieltäytyäkin voi monella eri tapaa: empaattisesti kieltäytymällä, uudelleen jär jestämällä tai kieltäytymisen syyn ilmoittamalla. Mikäli toinen joutuu toistamiseen torjutuksi ilman syytä, voi pahimmillaan käydä niin, että avun tarvitsija luovuttaa ja päätyy sinnittelemään yksin, koska uskoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Meidän jokaisen olisi tärkeä saada kokemus siitä, että yksin ei tarvitse pärjätä ja mikäli apua ei löydy omasta lähipiiristä, yhteiskunnassamme on tahoja, jotka auttavat. Niihin olen itsekin sairauksien myötä turvautunut.
Ethän siis unohda sitä, että sinä olet tärkeä ja ansaitset tulla autetuksi. Eikä aina vain toisinpäin. Pyydä ja etsi rohkeasti apua sekä ota sitä avoimin mielin myös vastaan. Saatat jopa yllättyä, mistä sitä tarjotaan tai miten hyvältä se tuntuu.
Välillä jokainen saa olla autettava.
Miten nämä taidot luonnistuvat sinulta? Osaatko pyytää ja vastaanottaa apua?
Haluatko päästää irti suorittamisesta ja yksin pärjäämisestä? Lue kirjani Matka itsesi puolelle.
