Olen suurempi, parempi kuin luulinkaan.
En tiennyt, että minussa on niin paljon hyvää.
Walt Whitman
Miksi ihmeessä olin taas tällaisessa ihmissuhteessa? Alun hurjaakin hurjimman ja kiihkeääkin kiihkeän alkuilotulituksen jälkeen oltiin taas kuukauden kohdalla käännekohdassa. Maailmani alkoi hajota.
Minä olin odottanut elämääni kaikkien ongelmien ratkaisijaa ja tarpeiden täyttäjää, prinssiä valkoisella ratsulla. Ensin luulin, että nyt osuin täyspottiin, niin kuin usean kerran aiemminkin, mutta sitten asiat muuttuivat kertarysäyksellä. Vai oliko kyse siitä, että olin ollut sokea alusta lähtien? Tähän kysymykseen saisin vastauksen vasta vuosien syvällisen työskentelyn jälkeen.
Terapian, vertaistukiryhmien, opiskelun ja satojen, jos ei tuhansien, meditaatio- ja tiedostamisharjoitteiden tuloksena minun oli pakko myöntää, että kaikki merkit olivat kyllä alusta lähtien nähtävissä. Kehoni oli ilmoittanut jo ensitapaamisilla, että minun olisi hyvä juosta. Kehoni oli jännittynyt, vatsassa oli solmu ja ajatus ei kulkenut. Minä luulin, että kyse oli hääkelloista, mutta nyt tajusin, että ääni olikin ollut tajuntani hälytyssireeni.
Miksi ihmeessä sitten menin tällaisiin suhteisiin, joissa kaikki vaistoni jo alusta lähtien ilmoittivat, että niihin ei kannata mennä? Miksi en pystynyt kaikista merkeistä huolimatta tekemään täyskäännöstä? Miksi valitsin näin aina uudestaan ja uudestaan?
Hylätyksi tulemisen pelko kumpuaa traumasta
Minun kohdallani on kysymys traumataustasta kumpuavasta hylätyksi tulemisen pelosta. Niin kauan kuin muistan, olen pelännyt sitä, että minut hylätään. Jos muut saavat tietää, minkälaisissa oloissa asun ja minkälainen oikeasti olen – vääränlainen, liian sitä sun tätä ja arvoton – he eivät enää halua leikkiä tai olla minun kanssani.
Rakkauden, arvon ja hyväksynnän etsiminen itseni ulkopuolelta osoittautui kokopäivätyöksi. Keskeinen ihmetyksen aihe elämässäni oli se, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Osaisin mukautua oikein taitavasti. Olin reipas, miellyttäjä, pikkukovis. Myöhemmin kodin hengetär ja seksin papitar. Sinun ei olisi tarvinnut edes sanoa minulle, mitä ajattelet, koska olin omasta mielestäni hyvä vaistoamaan ihmisten ajatukset.
Minulla oli herkät tuntosarvet ja kaikkein parasta oli se, että osasin muuttua ystäväpiirissä kuin kameleontti. Vaihdoin musiikkityyliä, pukeutumista ja mielipiteitä sen mukaan, missä porukassa liikuin. Aika harvoin osasin edes sanoa itse, mitä mieltä olen asioista. Kun konflikteja alkoi tulla näköpiiriin, feidasin. Vaihdoin porukkaa. Osa minua ei uskaltanut päästää lähelleen.
Myöhemmin tämä päti myös parisuhteissa. Oli suhteita, joihin menin vain sen takia, että sain ihailua ja kehuja. Kun minulla oli joku, minä olin jotain. Takerruin ja samalla en uskaltanut aidosti näyttää herkkyyttäni.
Melkein kahdenkymmenen vuoden ajan päihteet veivät hetkittäin pois alemmuuden tunteen ja hylätyksi tulemisen pelot, mutta pinnan alla ne kaiversivat syviä uomiaan sieluuni. Raitistuttuani riippuvuus siirtyi entistä vahvemmin läheisriippuvuuteen. Päätään nostivat nyt myös perfektionisti ja suorittaja minussa. Elämä oli todella raskasta.
Toipumisen tie on itsensä rakastamisen tie
En tiedä missä olisin, jos en olisi löytänyt meditaatiota, mindfulnessia ja itsemyötätunnon taitoa. Niiden kautta minun oli mahdollisuus lähteä tiedostamaan nämä todella toksiset käyttäytymismallini, hankkia asiallista ja asiantuntevaa apua sekä harjoitella tekemään uusia viisaampia valintoja. Näiden valintojen pohjan on luonut tutkimusmatka omiin tarpeisiini ja rajoihini.
Minulla hylätyksi tulemisen pelosta irrottautuminen on ollut samalla tie vapauteen läheisriippuvuudesta. Hylätyksi tulemisen pelko oli elämässäni se moottori ja polttoaine, jota läheisriippuvuuden isompi toimintamallien kokonaisuus tarvitsi pyöriäkseen.
Tänään ymmärrän, että se, joka minut alun perin hylkäsi, on minä itse.
Päivittäin haluan vahvistaa tätä elämäni tärkeintä suhdetta. Se tapahtuu tiedostamalla, hyväksymällä ja olemalla lempeä itselleni. Se tapahtuu myös jakamalla oma kokemukseni ja toivomalla, että sinä hyödyt siitä.
