Isketään pihvi heti pöytään: Elät keskellä virtausta, jossa kaikki on vain väliaikaista.
Elämämme (tai ennemminkin kokemuksemme siitä) koostuu ajatuksista ja tunteista. Ne pohjaavat lähes yksinomaan joko johonkin aiemmin tapahtuneeseen, tai johonkin, mitä ei ole vielä tapahtunut. Menneeseen tai tulevaan.
Läsnäoleva hetki ei mahdu ajatusten tai tunteiden määreisiin. Se vain on.
Voit todeta asian itse. Yritä ajatella tai tuntea juuri nyt käsillä olevaa hetkeä. Se on mahdotonta. Läsnäoleva hetki on liian nopea ajatuksillesi tai tunteillesi. Sitä ei vielä ollut tai se meni jo.
Voit aistia, mutta se ei liene siten sanoiksi puettava, että ymmärtäisimme kollektiivisesti toinen toisiamme.
Joka muuta väittää, pitelee käärmeöljyä kourassaan.
Hetkeen ripustautuminen patoaa virtauksen
Elämän virtaus on verrannollinen hengittämiseen. Yksittäiseen hetkeen ripustautuminen on kuin salpaisi hengityksen. Virtaus katkeaa ja paine kasvaa. Luonnollisessa hengittämisessä ilma kulkee keuhkoihin ja ulos aaltojen tavoin. Ensin alaosista yläosiin ja kevyesti ulos purkautuen.
Samoin elämämme tapahtumat ja kohtaamiset virtaavat alati uuteen paikkaan. Ne patoutuvat ainostaan, mikäli ajatuksissamme valitsemme siten. Tällöin voimistamme niille kuulumatonta voimaa, jonka myötä ongelmat alkavat kasaantua. Virtaus hidastuu, joskus jopa lähes jumiutuu. Seisova vesi alkaa kerätä erinäistä likaa.
Joku kokee mustasukkaisuutta kumppanistaan, mutta häpeää kertoa sitä ääneen. Hän pysyy vaiti, mutta sisällä oleva tunne alkaa voimistua ja hän alkaa epäillä kumppaniaan alati pienemmistä syistä (ja todennäköisesti kokee itse hiljaista häpeää, tehdessään niin). Kuilu kahden välillä kasvaa.
Urheilija epäonnistuu ratkaisevalla hetkellä, jonka myötä hän ei pääse irti tekemistään virheistä. Ne muuttuvat pään sisällä peloksi ja epävarmuudeksi, jotka seuraavat mukana pitkin tulevan harjoituskauden. “Entä jos taas epäonnistun?”
Orastava sairaus hätyyttelee kiireisen liikemiehen kehoa. Se herättää voimakasta vastustusta, koska nyt ei ole otollinen hetki sairastella. Kehon äänet on syytä vaimentaa ja paahtaa menemään särkylääkkeiden voimalla. Kun signaalit tukahdutetaan, ne alkavat vastavuoroisesti voimistua, kunnes lopulta ryöpsähtävä (ja mitä ilmeisimmin kaatavat pidemmäksi aikaa vuoteen omaksi).
Jokaisessa kolmessa esimerkissä on kyse virtauksen patoamisesta.
Uskalla luottaa virtaukseen!
Pitäisikö kaikesta vain päästää irti?
Olisi epäinhimillistä väittää, etteivät arjen epämiellyttävät tunteet tuntuisi välillä todella pahalta, tai että toisinaan ihmissuhteista kumpuavan kivun ja tuskan voisi ohittaa kevyellä olankohautuksella. Ne ovat todella vaikeita rasteja, joissa kukaan ei kasva mestariksi. Eikä tarvitsekaan. Riittää, että pyrkii näkemään ne osana virtausta.
Kaikkea ei tarvitse yrittää ymmärtää tai hallita. Elämä koostuu asioista, joihin voimme vaikuttaa sekä asioista, joihin emme voi.
Väliin jää laaja spektri.
Voit silti pyrkiä parhaasi mukaan olemaan ripustautumatta asioihin tai ihmisiin. Se ei tarkoita erakoitumista tai sulkeutumista. Päinvastoin, kun löysäät otettasi, saat vasta todella huomata, miten kauniisti ja yhtenäisesti ympäristösi kanssasi virtaa. Vapaana ja samanarvoisena antamaan ja vastaanottamaan sitä rakkautta, jota meistä jokainen luontaisesti hehkuu.
Elämme tavattoman rikasta elämää, joka soljuu alati eteenpäin. Mistään en mitään tiedä, mutta luulen, ettet ota mitään täältä mukaasi. Vältä siis ripustautumista. On asioita, joista haluaisi päästää irti nopeammin, ja ihmisiä, joista olisi houkutus pitää kiinni pidemmän aikaa. Luota silti siihen luontaiseen virtaukseen, joka kuljettaa meidät läpi elämämme. Se on hyvä.
Tarina kertoo amerikkalaisesta matkamiehestä, turistista, joka erään kerran vieraili puolalaisen rabbi Hafez Hayyimin tykönä. Turisti oli äimän käkenä nähdessään, että rabbin koti oli sisustettu vain kirjoilla sekä yhdellä pöydällä ja penkillä.
”Missä huonekalusi ovat?” turisti äimisteli.
”Missä omasi?” Hafez vastasi.
”Ai minun huonekaluni?” hämmentyi turisti. “Minähän olen vain käymässä täällä.”
”Kuten minäkin”, rabbi totesi.
