Aikuisena (tunnetaitojen myötä) voi oppia ihan uudenlaisen suhteen suruun; tunne saa tulla ja sen kanssa voi olla ihan rauhassa samalla kun luottaa, että ihan oikeasti tämäkin menee ohi. Jos on varhaisissa vaiheissaan ollut surun ja hämmennyksen kanssa paljon yksin, sekin on oikeastaan traumaattista. Suru on niin valtava kokemus aaltoineen, että sitä oppii pelkäämään ellei siihen ole saanut kannatteluapua. Siksi opimme kaikenlaisia mahdollisia vippaskonsteja kuten turruttamista (lohturuokaa, päihteitä, shoppailua, himourheilua tms.) sitä peittääksemme ja paetaksemme.
(Suremattomaan) suruun pääsee käsiksi vasta, kun turvaa on riittävästi
Surua pääsee usein syvästi t u n t e m a a n vasta, kun turvaa on riittävästi. Sureminen turvassa on vähän eri asia kuin olla jatkuvasti surullinen / huolissaan. Suru on usein meille valtavan vaikea tunne, koska sitä on niin vaikeaa ennakoida: kauanko se kestää, kuinka voimakkaasti ja loppuuko se ikinä? Suru on raskas, viiltävä, raastava tunne joka usein pakottaa pysähtymään, hiljentää, vetää alas.
Kun varhaisissa vaiheissaan on jäänyt yksin surun tunteen kanssa, on usein kokenut myös suurta avuttomuutta ja turvattomuutta. Silloin kehittää kaikenlaisia mahdollisia selviytymis- ja puolustuskeinoja ettei tarvitsisi enää ikinä joutua psyykessään siihen paikkaan. Tämän vuoksi moni meistä suorittaa, paahtaa, on ihmissuhteissa jotka tuottavat surua – koska alkuperäisen surun vapauttavasti tunteminen ilman turvaa on vielä (alitajuisesti) ihan liian vaarallista.
Usein tunnetaitoprosessissa muut tulevat ensin. Surua ja sen tuomaa avuttomuutta voi olla peittämässä monia tunteita, esimerkiksi vihaa ja syyllisyyttä.
Elämä mullistuu, kun oppii suremaan. Se on eri asia kuin olla ihan jatkuvasti surullinen / masentunut / voida huonosti jonkin asian vuoksi. Silloin meitä ohjaa aikoinaan yksin tunteidensa kanssa jäänyt lapsi, ei turvallinen sisäinen aikuinen. Tietysti on vaikeita vaiheita ja voi surettaa tosi tosi paljon. Mutta samalla voi voida mahdollisimman hyvin ja jeesata itseään, ja se on käsittämättömän voimauttavaa. Silloin ei surua enää tarvitse niin pelätä, vaan alkaa syvästi hyväksyä menetykset ja luopumiset osaksi elämää – joka paradoksaalisesti avaa meitä syvälle elämän ilolle ja nautinnolle.
Kuva:Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
