Kun kysyn ihmisiltä, kuinka moni heistä on valmis kohtaamaan omat pelkonsa, useimmat nostavat käden pystyyn.
Suurin osa heistä valehtelee.
Aniharva haluaa todella kohdata pelkojaan. Useimmat janoavat hetken helpotusta senkin edestä. Pelkojen kohtaaminen kun johtaa väistämättä johonkin vielä epämiellyttävämpään. Se vaatii, että jonkin meissä täytyy muuttua.
Ja jos jokin pelottaa, niin muutos.
Muutos on kaikkea muuta kuin mukavaa
Muutos ei juuri koskaan kumpua mukavuudesta, johon tähtää omistajuus kaikissa pienissä asioissa, joiden luulemme olevan onnellisuutemme kannalta oleellisia. Niinpä valitsemme usein jatkaa unissakävelyä, sen sijaan, että heräisimme.
Todellista muutosta helpompaa on keksiä peloille erilaisia nimiä ja muotoja. Tällöin ne kutistuvat ymmärryksemme kokoisiksi. Parhaassa tapauksessa voimme diagnosoida pelkomme. Pelkään hämähäkkejä, joten olen araknofoobikko. Hallitsen pelkoani karttamalla kahdeksanjalkaisia. Jos taas pelkään pimeää, pidän valokatkaisijan käteni ulottuvilla.
Helppoa, eikö vain?
Pelkoa itsessään ei voi luokitella joko hyväksi tai pahaksi. Pelko on osa ihmisyyttä. Sen sijaan, se mitä koemme pelkäävämme, on aniharvoin totta. Silti pidämme usein kynsin ja hampain siitä kiinni. Näin tehdessämme emme koskaan pääse käsiksi pelkojemme todelliseen ytimeen. Siihen, missä niiden juuret lepäävät. Tällöin eväämme itseltämme myös mahdollisuuden todelliseen muutokseen.
Pelko ei tule ulkoapäin
Kun pelkäämme, kyse on aina jostain, mikä kumpuaa syvemmältä itsestämme. Pelko ei tule ulkoapäin. On tavallaan virheellistä todeta, että kulkee kohti pelkoja tai pakenee niitä. Osuvampi kuvaus on, että pelon voi piilottaa tai sen voi tuoda näkyväksi.
Pelon kanssa kulkee käsikynkkää myös häpeä. Mokomat veijarit eivät kestä päivänvaloa. Ne eivät halua tulla nähdyksi. Tästä johtuen yksi väkevimmistä työvälineistä, niin pelon kuin häpeän murtamiseen, on niistä avoimesti puhuminen. Kun huomaamme häpeää synnyttävien pelkojemme olevan yksityisen sijaan ennemmin yhteisiä, haihtuu niihin liittyvä stigma.
Uteliaisuus on balsamia tietämättömyyden aiheuttamille haavoille.
Filosofi Esa Saarinen toteaa kirjassaan E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta, kuinka “insinööriperiaatteet osoittavat varsinaisen voimansa vasta, kun tiedetään, minkä kokonaisuuden, minkä systeemin pitäisi toimia.”
Touché!
Neljä askelta pelon kohtaamiseen
1) On tehtävä valinta, joko pelkäät tai rakastat: Loppupeleissä samat kehon ja mielen mekanismit, jotka synnyttävät pelkoa, mahdollistavat myös uteliaisuuden – jopa innostuksen.
2) Ymmärrä, mistä pelkosi on peräisin ja minkälainen tarina pitää sen elossa: Se mitä pelkäät, on aniharvoin se mitä todella pelkäät. Kuulostiko kryptiseltä lauseelta? Kun selvität sen, olet jo hyvässä vauhdissa kohti todellisia pelkojasi.
3) Kehitä suhteellisuudentajua: Useimmissa peloissamme todennäköisyydet eivät ole sen toteutumisen puolella. Toisinaan ne ovat jopa häviävän pienet, mutta valitsemme siitä huolimatta välttää niitä.
4) Sisäistä, ettei mikään tai kukaan ulkopuoleltasi voi todella pelottaa sinua: Kaikki pelko ja rakkaus on sisälläsi. Mikään ulkopuolinen ei voi vahingoittaa sinua, ainoastaan omat ajatuksesi. Kuulostaako hippeilyltä? Voi olla, mutta se on totuus.
