Törmään jatkuvasti arjessani siihen, miten osaisin latoa itselleni rajoja. Miten kaitsea innostuneisuutta, tunnollisuutta, huolestuneisuutta, murehtimista, suorittamista? Väsymistä. Sanon monta kertaa itselleni ja toisille kyllä, kun oikeastaan oman hyvinvointini kannalta pitäisi sanoa ei.
Jo uhmaikäiselle lapselle opetetaan rajoja: kaikkea kivaa ei voi tehdä, koska se voi olla a) vaarallista, b) vaarallista toisille, c) pitää mennä nukkumaan, syömään tai muuten vain rauhoittumaan d) maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka tulee ottaa huomioon.
Samat vaihtoehdot pätevät myös aikuisuudessa. Kuinka kieltää itseltään jotain, mikä on kivaa? Kuinka innostumista kaitsetaan silloin, kun aika ei vain riitä kaikkeen? Entä kun huolestumme – kuinka rajoitamme murehtimista tai jatkuvan tiedon hankkimista, vaikka huoli pakottaa? Kuinka ladomme raja-aitoja omalle itsellemme silloin, kun päällimmäisenä tunteena on tämäkin pitäisi tehdä?
Kukaan ei käske aikuisia tekemään vähemmän. Päinvastoin, työt eivät lopu tekemällä töissä eivätkä kotona, aikaansaannoksista palkitaan, lepäämisestä ei silitetä päälaelle. Kukaan ei kiellä aikuisia uurastamasta, ahkeroimasta, ponnistelemasta tai seuraamasta sisintä haavoittavia uutisia.
Rajat ja tila ovat monelle meistä vaikeita, koska kukaan ei käske levätä. Kukaan ei anna lupaa, sillä vastuu on vain itsellä.
Kieltäminen ei tuntunut kivalta lapsena, eikä se ole sitä aikuisenakaan. Siksi kieltämisen sijaan kannattaa ajatella sitä, mitä saa, kun sanoo ei. Mille kumartaa, kun toisaalle pyllistää? –Tilalle. Kieltäytymisen hetkellä avaa mahdollisuuden sille, mikä on oikeasti tärkeää.
Tilan ja rajojen asettamisessa kysymys on arvoista. Mikä elämässä tuo voimaa, mikä vie sitä? Mitä minä tarvitsen voidakseni hyvin, mitä läheiseni minun kauttani tarvitsevat? Miten haluan elää ja toteutuuko se päivittäisissä arkeni valinnoissa?
Monen mielestä arvot ovat outoja ja yleviä, abstrakteja juhlapuheiden korulauseita. Mutta oikeasti ne ovat käytännössä vain sitä, mille elämässä nyökkää ja mille pudistaa päätä. Kun arvot ovat selkeitä, ihminen lakkaa tekemästä lyhyellä tähtäimellä helpolta tuntuvia päätöksiä, jotka kuitenkin tekevät pahaa jälkeä pitkällä tähtäimellä. Arvot viitoittavat tietä ja pitävät kurssia suorassa kohti sellaista elämää, mikä on hyväksi sekä itselle että muille.
Omiksi arvoikseni olen omaksunut oman ja perheeni henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin, luovuuden ja ilon. Näille yritän sanoa kyllä niin usein kuin pystyn. Usein epäonnistun surkeasti: teen liikaa töitä, en ole läsnä lapsilleni, vaikka he kaipaisivat äitiään parsimaan sukkaa, paijaamaan pipejä tai unohdan taaskin lupaukseni viedä uimaan, tai että lounaaksi piti olla nakkikastiketta. Väsytän itseni lupautumalla vielä yhteen työtehtävään, vaikka to do –lista on jo valmiiksi liian pitkä. Seuraan liikaa mediaa, vaikka ahdistun siitä, ja samalla nassutan karkkipussin ilta toisensa perään, kun ei nyt vain huvita syödä terveellisesti.
Sellaista arkinen elämä on, ei se haittaa. Kysymys on siitä, kuinka hyvin pidän arvojani mielessäni ja kuinka tasaisin väliajoin navigoin taas niitä kohti. Kurssin suoristaminen aika ajoin on pitkällä tähtäimellä riittävää.
Vaikka suorittajuus ja pitäisi-pitäisi-pitäisi -mantra lyövät helposti hyökyaaltona päälle, levolle, ilolle ja väljyydelle on annettava ja otettava tilaa. Seinät puristuvat kohti, jos niitä ei tietoisesti pidä loitolla.
Jos elämä täyttyy kaikesta mitä pitäisi, milloin on aikaa sille, mitä saisi? Siksi etenkin väsyneenä kannattaa jaksaa tihrustaa kohti arvojaan: onko tämä sitä elämää, jota haluan elää? Me aikuisetkin tarvitsemme rajoja, ja niistä on oma lempeä lupa pitää kiinni.
Kurkkaa Annin kirja kaikille herkästi innostuville, tekeväisille, suorittamiseen taipuvaisille ja uupumusvaarassa keikkuville:
