Olen vetänyt puoleeni ystäviä ja kumppaneita, jotka suhtautuvat tunteisiin älyllistävästi tai hiukan etäältä ja ovat kenties saattaneet pitää minua, herkkää ja samalla voimakasta tunneihmistä vähän heikkona tai rasittavana. Olen ihan valtavasti halunnut läheisyyttä ja syvempää tunneyhteyttä ja ollut aina megariemuissani, kun tätä yhteyttä on voinut kokea. Mutta usein hetket ovat olleet ohikiitäväisiä. Tai sitten en ehkä olekaan tuntenut ystäviäni tai kumppaneitani ihan pohjimmiltaan, ja vastaan onkin tullut aika sydäntämurskaavia ylläreitä. (Näin ei ole ollut kaikissa suhteissa, mutta loppujen lopuksi yllättävän monessa),
Alitajuisesti olen a) pyrkinyt nojaamaan näihin ihmisiin b) löytämään yhteyttä about hinnalla millä hyvänsä. Hokaamatta ollenkaan, että ehkä oma kompassini ihmissuhteiden suhteen on ollut ”inauksen” vinossa. Huomaamatta, ettei minun tarvitsisi ponnistella tai arvuutella niin paljon.
Mutta näin olen toiminut, koska itse asiassa olen itse pelännyt läheisyyttä aivan helvatusti. Pelkään vieläkin menettämistä paljon, ja sen vuoksi minulle oikeastaan sopii hidas lähestyminen / ystävystyminen / tutustuminen / luottamuksen ja turvan luominen paremmin kuin vikkelät pyyhällykset. Olen kuitenkin erityisen harjaantunut vikkelissä pyyhällyksissä täysiä päin seinää.
Vasta havaittuani, että itse asiassa koska pelkään läheisyyttä eli tarvitsemista, tervettä riippumista, rakastetuksi ja nähdyksi tulemista (koska riitänkö tällaisenani?!), ja sitä että läheisyys vie vapauteni tai johtaa johonkin ansaan, olenkin taitavasti huomaamattani vetänyt puoleeni ihmisiä, jotka eivät myöskään mielellään tule kovin lähelle. Olen siis voinut väistää omaa läheisyyden pelkoani olemalla ihmisten kanssa, joiden kanssa ei välttämättä päästä sellaiseen läheisyyteen kuin toivoisin.
Olen myös oppinut ponnistelemaan rakkaudessa sen sijaan että olisin oppinut hoivaamaan itseäni, tunnistamaan ja täyttämään omia tarpeitani, huolehtimaan rajoistani ja nojailemaan elämässä lempeästi taaksepäin.
Kuulostaako tutulta?
Vasta kun olen erittäin tietoisesti alkanut opetella läheisyyden taitoja, sydänhommani ovat muuttuneet. Ponnistelun sijaan olen oppinut kohtelemaan itseäni tosi rakkaudellisesti ja arvostavasti – ja tietenkin se vaikuttaa toimintaan toistenkin kanssa. Yksi pieni käytännön esimerkki on, että luon paljon levollista rytmiä elämässäni enkä säntäile mihinkään. Se auttaa olemaan säntäilemättä ihmissuhteissakin. Ja jos säntäily joskus tärähtää päälle, minulla on keinot rauhoittaa tilanne.
Koska tiedostan ja täysin validoin ja ymmärrän läheisyyden ja menettämisen pelkoni, voin valita elämäni sydänhenkilöitä selkeämmin. Tunnistan paremmin, keiden kanssa voi tulla turvassa nähdyksi näine tunteineni, tarpeineni, rajoineni ja sisäisyyksineni. Luulemme usein, että haavoista ja peloista täytyy päästä eroon tullakseen rakastetuksi ja voidakseen rakastaa, mutta ei ollenkaan. Haavamme avaavat läheisyyttä, kun opimme ymmärtämään miten emmekä ohjaudu enää niiden kautta.
Nykyään tunnistan myös savuavat aseet ja varoitusmerkit – ne, joille olen aiemmin ollut ihan sokea. Minulla on ollut paljon täyttymättömiä tarpeita, jotka ovat ohjanneet ihmissuhdevalintojani alitajuisesti ilman, että olen itse huomannut yhtään mitään ennen kuin pää ja sydän ovat jo tärähtäneet täysiä seinään.
Kun oppii tunnistamaan ja vapauttamaan jo varhaisissa vaiheissa omaksuttuja uskomuksia / malleja / sydänruttuenergiaa, oppii myös tekemään ihan uusia valintoja. Alkaakin ilmineeraamaan ja vetämään puoleensa oikeaa rakkaudellisuutta kaikissa ihmissuhteissaan.
Nyt elämässäni on enimmäkseen sydänhenkilöitä, jotka opettelevat läheisyyden taitoja itsekin – ja jotka haluavat aivan oma-aloitteisesti syvää yhteyttä ja ottavat nähdyksi tulemisen riskejä. Heidän kanssaan saa tottua olemaan ihan näkyvä, kokonainen oma itsensä. Emme kilpaile toistemme kanssa vaan kannustamme ja hurraamme, puhumme vaikeista tunteistamme ja siitä, mitä yhteytemme herättää. Pyydämme ja rajaamme. Hoivaudumme läheisyydessä, nähdyksi tulemisessa ja rakkaudessa. Nautimme laiffista, jaamme sydänmössöjä.
Tällaiseen läheisyyteen oppiminen on ihan oikeasti monelle meistä ison totuttelun ja opettelun paikka. Se kysyy sitä, että opimme huomaamaan tapojamme väistää omia tunteitamme, tarpeitamme, tarvitsevuuttamme, toisten rakkaudellisuutta. Opimme pois siitä, mikä meidät on aiemmin luiskauttanut sellaisten luo, joiden kanssa syvenevästä läheisyydestä ei tosiaankaan ole “vaaraa”.
Kyse on siitä, että alkaa palata luonnolliseen olotilaansa, siihen sydäntilaan ja autenttiseen ainutlaatuisuuteensa, jonka kanssa tänne on syntynyt. Mutapellolta raivautuvat selviytymis- ja suojautumiskeinot, joiden kautta yrittää saada tarpeitaan täytettyä mutta jotka itse asiassa blokkaavat läheisyyttä ja rakkautta. Hommelin ydin on siinä, ettei oman sydämelämän kuulu olla mikään ikuinen työmaa jossa vedellään buutsit mudassa raahatuen.
Läheisyyden eteen ei tarvitse tehdä hulluna töitä; vaan lähinnä raivata läheisyyden esteitä. Se on joskus kiperää ja haastavaa, mutta samalla eheyttävää ja voimauttavaa uuden kokemista. Eikä KOSKAAN ole myöhäistä oppia, kuinka sydänniityn saa kukkimaan.
Lähelle-ihmissuhdeverkkokurssini käytössäsi koko kesän. Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
