Tein someen videon turvan luomisesta uudessa ihmissuhteessa. Videota oli toivottu, ja minä olin lykännyt sen tekemistä koska kirjoitan tätä kirjaa. Kuvatessani ajattelin, että näytän räjähtäneeltä, meikkivoiteeni on liian tummaa, puhun epäkonkreettisesti enkä osaa edes säätää kameran valotusta. Postasin videon vaikka olo siitä oli epäileväinen. Kuka tästäkään nyt mitään saa irti. Yhtäkkiä tunsin olevani poissa kropastani, päässä humisi eikä ajatus kulkenut lainkaan. Tuntui, kuin olisin juossut maratonin ja olo itsestä oli ihan liiskana.
Olin videon kuvaamisen jälkeen ajatellut jatkaa kirjoittamista, mutta puuhasta ei tullut mitään: tuntui kuin ilma ympärillä olisi tervaa, hengittäminen raskasta ja esteenä jokin näkymätön, ylitsepääsemätön muuri. Miksi ihmeessä kirjoitan taas kirjaa?
Aloin hahmottaa ahdistuksen läpi, että olisi hyvä vähän hoivata itseäni. Asetuin liikkumaan lempeästi ja pikku hiljaa tunsin palaavani kehooni. Tajuntaani humahti: ahaa – tämähän on häpeää. Vanha tuttuni oli lemahtanut kylästelemään.
Ensimmäinen tietoinen ja konkreettinen kokemukseni häpeän tunteen suoraan kohtaamisesta tapahtui terapiassa. Taitava ja lämmin auttajani oli johdatellut minut vanhaan muistoon, tilanteeseen, jossa minulla oli ollut asiaa, mutta minuun ei oltu kiinnitetty mitään huomiota. Kroppa vetäytyi kasaan ja koko olemus kääntyi sisäänpäin: olen huono, en ole kuulluksi tulemisen arvoinen, rakastaakohan tuo tärkeinkään minua. Nämä eivät olleet lapsen maailmassa tietoisia ajatuksia, vaan sanatonta ja hahmotonta pahaa oloa.
Aikuisena häpeä harvemmin ilmenee olona siitä, että oonpa nolo. Se voi ilmetä esimerkiksi alemmuuden tunteena, riittämättömyytenä, jäytävänä kateutena, uskaltamattomuutena, roisina häpeämättömyytenä, täydellisyyteen pyrkimisenä, tavoitteesta toiseen pinkomisena, itsensä niittaamisena, tai niin, ettei tunne pääsevänsä kohti omia juttujaan.
Laurence Hellerin ja Aline Pierren mallin mukaan häpeän juuret ovat sikiöajassa ja ensimmäisissä elinkuukausissa. Äidin emotionaaliset ja hermostolliset tilat vaikuttavat sikiön hermoston kehitykseen. Jos vauvan perustarpeet jäävät jollain tapaa tyydyttymättä eli hän ei saa riittävästi ruokaa, kosketusta, unta ja rauhoittamista vaan joutuu esimerkiksi itkemään tyynnyttämättä pitkiä aikoja, hermostossa alkaa kehittyä pitkittynyttä yli- tai aliviritystilaa, eli turvattomuutta.
Se alkaa luoda pohjaa niille toistuville ajatuksille ja tunteille, joiden kautta itseämme koemme. Jo näin varhaisen hermoston kehityksen vinoutumisen kautta alkaa syntyä uskomusta, etteivät tarpeemme voi täyttyä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että systeemissämme jylläävä häpeä olisi äitien aiheuttamaa. Arvottomuuden syntymekanismi liittyy sosiaalisiin tilanteisiin sekä siihen, kuinka tunteemme ja tarpeemme tulevat kohdatuiksi, mutta sen juuret ovat hermostomme kehityksen alkuvaiheissa.
Lapsen luonnolliseen olemukseen kuuluu tunteidensa kanssa toista kohti kääntyminen ja avoin ilmaisu: olen vihainen, surullinen, pettynyt, iloinen, innoissani. Kun lapsen tunnetta ei kuulla vaan sivuutetaan, niitataan, selitetään pois tai siitä rankaistaan, lapsi jää autenttisen, sisäisen kokemuksensa kanssa yksin eikä opi tunnistamaan ja kannattelemaan tunteitaan. Kun huolehtija komentaa, kieltää tai kritisoi tätä jatkuvasti, lapsen sympaattinen hermosto aktivoituu toistuvasti. Sama jännitystila syntyy turvattomassa ympäristössä, kireässä ilmapiirissä tai tunneyhteyden toistuvasti katkeillessa. Kun lasta ei auteta rauhoittavalla peilaamisella ja tunteiden sanoittamisella, tämä ei pääse takaisin parasympaattisen hermoston aktivoitumistilaan eli turvan kokemukseen. Silloin häpeä eli uskomus huonoudesta tai viallisuudesta alkaa kroonistua osaksi kokemusta itsestämme. Lapsi oppii hahmottamaan omia sisäisiä liikkeitään vaaraan johtaviksi ja vääränlaisiksi.
Psykofysiologi Stephen Porgesin polyvagaalista teoriaa mukaillen: arvottomuuden ja häpeän kokemus on aina myös hermostollinen reaktio, koska parasympaattiseen hermojärjestelmään kuuluva vagus-hermo aktivoituu ja synnyttää tunteen vaarasta ja siihen reaktiona pakene tai taistele tai jäädy -tilan.
Häpeää syntyy tietysti myös silloin, kun meitä sheimataan, kritisoidaan, kiusataan, eristetään tai jätetään huomioimatta. Luulemme, että epämääräinen huono olo tarkoittaa meidän olevan huonoja näine tunteinemme, ajatuksinemme, toiveinemme ja tarpeinemme. Yhteys omiin rajoihinkaan ei voi vahvistua, koska rajat suojaavat tarpeitamme. Silloin epäilee ja selittää pois tuntemuksiaan siitä, mikä ei tunnu hyvältä ja syyllistää itseään siitä, mikä tuntuisi hyvältä. Autenttinen itse sysäytyy sivuun ja meissä alkaa kehittyä erilaisia puolustus- ja selviytymiskeinoja miellyttämistä, suorittamista, ylikiltteyttä, tunteiden nielemistä, itsen pienentämistä ja rajattomuutta eri tavoin. Ne vievät energiaa autenttiselta elämänilon ja vapautuneen itsen kokemiselta.
Arvottomuuden ja riittämättömyyden juuret ovat varhaisissa häpeäkokemuksissamme, ja niitä on lähes kaikilla. Luultavasti harvan hoivaajan tarkoitus lasten kanssa on, että näille syntyisi huonouden kokemusta, eikä sen mekanismi automaattisesti liity siihen, että ajattelisimme kenenkään olevan huonon. Häpeä siirtyy sukupolvelta toiselle siellä missä kaikki tunteet ja tarpeet eivät ole okei.
Joku kehittää häpeäänsä peittääkseen pärjääjän, menestyjän, superrohkean tai henkisen olemuksen, jotta ei tarvitsisi kohdata itsessä sitä pelkoa, ettei riitä ja tule rakastetuksi tekemättä mitään tai muuttumatta mitenkään. Toinen oppii ajattelemaan, ettei mikään hyvä kuulu itselle tai että on ihan turha tavoitella hyvää oloa. Jollekin häpeä voi näkyä niin ettei koskaan saa ylimentalisoinniltaan kiinni siitä, minkä tekeminen, kokeminen tai toteuttaminen voisi olla kivaa ilman, että se on järkevää tai kannattavaa.
Defenssit ja selviytymiskeinot syntyvät luonnollisesti ja loogisesti liittyen niihin ominaisuuksiin tai puuhiin joiden kautta olemme saaneet myönteistä huomiota – tai jos olemme saaneet kielteistä huomiota, ominaisuuksiin ja puuhiin joiden myötä meidät on jätetty rauhaan.
Usein asiakkaideni kanssa löydämme kasvuvaiheita tutkaillessamme, että sisäisten puoltemme valinnat ja toiminta jollain tavalla muistuttavat toisen vanhemman toimintaa tai käyttäytymistä. Alitajuisesti olemme yhteyden kaipuussamme yrittäneet tulla jollakin tapaa samankaltaiseksi, toisen maailmaan kuuluvaksi tai sen kannattelijaksi. Pohjimmiltaan kyse on pyrkimyksestä kokea yhteyttä ja turvaa ja tulla nähdyksi, kokea olevansa arvokas, tuntea kuuluvansa johonkin. Jos en autenttisine tunteineni ja ajatuksineni kelpaa, niin kävisikö sitten tällainen versio?
Teksti on ote kirjastani Sydänvoimaa muutokseen. Muutamassa seuraavassa artikkelissani avaan, kuinka häpeä elämään vaikuttaa, ja kuinka himmaava häpeä hellittää.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
