Kun ensimmäinen kirjani Sydänjuttu oli julkaistu, työelämässäni alkoi ihan uusi vaihe. Oli aika alkaa pitää luentoja ja puheita. Opin orgaanisesti tekemällä, eli suomeksi sanottuna itseäni hanuri edellä puuhun hilaamalla. Luentojen pitämistä on vähän vaikeaa opiskella; minulla ei ollut hajuakaan, mitä olin tekemässä. Ensimmäinen sessioni tapahtui hyvinvointimessuilla isossa hallissa, jonne oli kerääntynyt hyvä määrä jengiä. Olin ajatellut, että minä en lähde mihinkään kalvosulkeisiin – ”puhelen vain eläväisesti” itsensä rakastamisen teemoista. Keskikentällä tunnin paniikissa mikkiin pölöteltyäni sain palautteen, että ”sullahan oli ihan hyvää asiaa, kun lopulta pääsit siihen”.
Epämukavuusalueelle voi mennä vain, jos on sisäisesti turvassa. Itsearvostuksen syvetessä ei liiskaudu, jos tekeminen ei aina ole kivaa tai kun joutuu uusiin tilanteisiin räpeltämään
Olin aivan riekaleina ensimmäisten luentojeni ja puheideni aikana – saavutus oli, ettei jännitys ehkä näkynyt ulospäin, mutta tunsin olevani enimmäkseen ihan pois yhteydestä – kuin olisin ollut suorittamassa vaativaa tehtävää tarkkailevien katseiden edessä. Samaan aikaan oli syvä palo tarjota läsnäolijoille konkretiaa ja olennaisia oivalluksia, jotta itsearvostus ja hyvä olo laiffissa voisi alkaa avautua.
Meillä on kollektiivinen, alitajuinen ehdollistuma siihen että seuraamalla sydäntään ei voi tulla taloudellisesti toimeen
Olisin kaivannut enemmän ammatillista tukea, mutta vaikka sitä hainkin ja sain esimerkiksi työnohjauksen kautta, olin myös yksin. Luulin, että epävarmuus olisi jotenkin pitänyt fiksata, kunnes hiffasin, että epävarmuuden kannatteleminen ja sietäminen nimen omaan juurrutti minut itsenäiseen luottamukseen tekemisiäni kohtaan. Käänsin asian niin, että joskus on vain uskallettava seistä itsekseen – jokaisella on erillistymisen, itsenäistymisen ja oppimisen kärvistyskohtia. Aloin hahmottaa, ettei minun tarvitse kannatella niin paljon, eikä varsinkaan sitä, mitä muut jutuistani saavat (enhän sitä edes voi hallita), vaan olennaisinta onkin olla näkösällä sydän niin auki kuin suinkin, omana säkenöivänä ja haavoittuvaisena röpelönäni.
Yksi ihanimmista asioista sydänpolullani on se, mitä koen suhteessa itseeni kaikkien ulkoisten ilmentymien ja muiden kanssa työskentelemisen lisäksi. Olenkin ihan omalla, yksityisellä, luovalla ja jännittävällä seikkailullani kun jutut virtaavat lävitseni. Siinä on minun ja elämän välistä, intiimiä mystiikkaa.
Riippumatta siitä, mikä sinun sydänjutskasi on – rakennatko laivoja, kukka-asetelmia, biisejä tai mitä hyvänsä – olennaista on orientoitua itsesi kautta. Mitä sinä saat, kun teet sitä mitä teet eikä niin, että mitähän muut kelaavat puuhailuistasi?
On olennaisempaa keskittyä siihen, mitä sinä saat kun teet sitä mitä teet, eikä siihen mitä muut kelaavat puuhailuistasi
Kun hyppäsin media-alalta uusiin juttuihini, elin ansiosidonnaisella kaksi vuotta. Kutsun sitä kiitollisena apurahakseni, eikä minulla ollut sen vastaanottamisessa ongelmaa. Olin todellakin rahallisen tuen arvoinen, jotta saatoin luoda perustukset sille kuinka jeesata toisia – ja muutenkin. Tuohon aikaan meillä oli kotona putkiremontti. Jouduin maksamaan kahdesta asunnosta yhtä aikaa ja rahatilanteeni oli niin tiukka, että puhelimeni suljettiin, kun en ollut maksanut kolmenkympin puhelinlaskua. Silti elelin onnellisena väliaikaiskodissa Hangossa ja kirjoitin – oikeastaanhan se oli erakkoravun taivas. Pointtini: olin vauras ajassa itselleni ja sen tekemisessä, mitä rakastan. Olin vihdoin sallinut itselleni sen mihin sydän kutsuu ja kohdannut pelkoni siitä, hyväksyvätkö muut mitä teen. Alkoi riittää, että hyväksyn itse itseni.
Yleinen attityydi johon törmään sekä vastaanotollani että ylipäänsä ihmisten kanssa sydänpoluista jutellessa on tämä: ”mutta enhän mä voi elää tekemällä mitä tykkään”. Meillä on kollektiivinen, alitajuinen ehdollistuma siihen että seuraamalla sydäntään ei voi tulla taloudellisesti toimeen. Uskollisuus omalle sisäisyydelle on kulttuurissamme usein ihailtu, mutta ei järin tuettu arvo.
Oma elämän- ja talouden tilanne vaikuttaa tietysti kelailuihin, mahdollisuuksiin ja siihen, milloin on minkäkin aika. Vaikka eläisi esimerkiksi kiireistä lapsiperhearkea, voi olla olennaista lempeyttä itseään kohtaan havaita, että omimman jutun aika on ehkä kotvasen myöhemmin elämässä. Mutta silti voi sallia itselleen sellaista, mikä nyt kutkuttaa omia inspiksen oloja. Ja myös: jos omaan jutskaan tarvitaan rahaa jota ei juuri nyt ole, voisiko silti ottaa sellaisia askeleita, jotka ovat mahdollisia? Mitä nuo askeleet voisivat olla?
Joskus kuljemme pitkän, tuulisen kaistaleen kohti sydänjuttujemme toteuttamista niin että teemme leipätyöksemme jotain muuta. Olennaisinta on huomata mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen joita nyt on, vaikka jokin muu ei olisikaan vielä ajankohtaista. Sydäntään ei tarvitse säilöä naftaliiniin. Saa surra tai kaivata sitä, mihin nyt ei ole tsäänssejä jos siltä tuntuu, ja auttaa silti itseään eteenpäin.
Teksti on ote uudesta kirjastani Sydänvoimaa muutokseen:
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
