Olen kirjoittanut aika paljon montaa meistä koskettavasta teemasta, masennuksesta. Sairastin itse vuosikymmeniä ja sain toipua. Olen kirjoittanut kirjan masennus- ja toipumismatkastani, mutta edelleen opiskelen kaikkea sitä, mikä ihmisen voi ajaa masennukseen ja mitä polkuja pitkin voi päästä toipumisen tielle.
Yksi iso oivallukseni on ihan lähiaikoina ollut, että oman masennukseni taustalla on ollut uupumus. Uskon, että monen masennuksen syntysyy on nimenomaan pitkään jatkunut stressi, joka on äitynyt väsymykseksi, uupumukseksi ja masennukseksi.
Stressistä puhutaan asiana, joka kuuluu normaaliin olotilaan ja elämään. Stressistä puhutaan puhekielessä aivan kuin se olisi asia, joka on hetkellinen ja helposti poispyyhittävä asia. ”On ollu viime aikoina vähän työressiä” – on lause, jonka kuulee yllättävän usein. Se on meillä ihan normaali ja hyväksyttävä vastaus, kun meiltä kysellään kuulumisia.
Pieni määrä stressiä kuuluu elämään. Ihan varmasti on näin, mutta oikeasti moni meistä kärsii pitkään jatkuneesta kuormituksesta ja pahasta stressistä.
Stressiä ei ole vain liika tai liiallinen työteko vaan kaikki se, mikä meitä huolettaa, pelottaa ja menee yli voimavarojemme. Kun vastuuta ja asioita on liikaa omiin rajoihimme ja jaksamiseemme nähden, on sisällä hälytysnappi pohjassa, joka sanoo: ”Kuuntele, pysähdy, hidasta, hiljennä!”.
Vaan mitä mieli tekee? Se saattaa sanoa: ”Sitten kun tämä projekti on ohi, huilaan” tai: ”Pakko on vaan jaksaa, kukaan muu ei asioita puolestani hoida”. Usein onkin pakko, usein on niinkin, ettei ole.
Jossain kohtaa mieli lakkaa sanomasta, että väsymystä on liikaa. Elämisestä tulee niin sanotusti pelkkää viivaa: aletaan suorittaa eikä mikään ei tunnu miltään. Sitä alkaa jopa uskoa, että normaalin elämän kuuluu mennä niin.
Vai tuntuuko sittenkin joltain, jos vähän pysähtyy ja kuuntelee kehoa ja mieltä? Onko koko ajan on vähän paha olla, itkettää, syke on koholla, uni ei maistu, tekee mieli olla sohvalla ja syödä makeaa, ei huvita eikä jaksa. Tai sitten on niin levoton, ettei pysty keskittymään mihinkään. On pakko lähteä lenkille tai tarttua imuriin, koska on niin älyttömän vaikea olla paikallaan. Ylivirittynyt keho on siitä hassu, että se haluaa virittyä lisää.
Jossain kehon ja mielen sopukoissa saattaa edellä kuvatussa olotilassa piillä uupumuksen siemen. Tai uupumuskukka saattaa olla jo ihan kukassa, mutta sitä ei itse enää tajua tai tajuaa, mutta ei tiedä, millä keinoilla sen voi tehdä. Moni tietää sisällään, että kohta iskee uupumus, mutta kokee myös, ettei pysähtyminen tai hidastaminen ole vaihtoehto. Meillä Suomessa painetaan töitä (jos niitä on!) eikä heittäydytä sairaslomalle ennen kuin on nenä seinää vasten ja uupumus todellinen tosiasia.
Väsymyksen ja uupumuksen ”kaverina” on hyvin usein tunne epäonnistumisesta ja alisuoriutumisesta. Niin tiedän itsekin sen tunteen, kun ei jaksa enää edes tiskikonetta täyttää ja tyhjentää. Ja miten kurjan riittämätön olo siitä tulee. Masennukseen vie se, että sisäinen puhe alkaa olla moittivaa, ankaraa ja vaativaa. Itseä kohti käännetty kiukku saattaa saatella ihmisen masennuksen kellarinportaisiin.
On hyvä kuunnella oman jaksamisen rajoja. Rajat ovat aina omia rajojasi – mitä siitä mitä muut jaksavat ja pystyvät! Älä takerru niihin asioihin, joihin et voi vaikuttaa vaan yritä nähdä ne asiat, joihin voit vaikuttaa. Ole näiden asioiden äärellä rohkea ja peloton – tee hyviä valintoja itsesi vuoksi! Joskus omaa elämää joutuu pysähtyä miettimään oikein todella: mitä siinä on liikaa ja mitä liian vähän? Mitkä asiat tukevat hyvinvointiasi ja mitkä nakertavat sitä?
Lisää aiheesta Miian kirjassa Toivon kirja masennuksesta.
