Kirjoittaja Sara Anttila jakaa sanoja suoraan sielustaan -sellaisina kuin ne kulloinkin tulevat. Kirjoittaminen on Saralle paitsi keino ilmaista itseään ja selkiyttää ajatuksiaan myös väylä jakaa rakkauden hippusia maailmaan.
Kun tiedostin, että minulla on mahdollisuus kirjoittaa teksti Hidasta Elämää -sivustolle, olin aivan intopiukeana. Olin jo pitkään haaveillut, että pääsisin kirjoittamaan jollekin isommalle sivustolle ja nyt se voisi vihdoinkin olla mahdollista. Oloni oli luottavainen ja voittamaton. Uskoin, että tilaisuus tuli kohdalleni tarkoituksella ja minun kuuluisi ehdottomasti tarttua siihen!
Mutta sitten, kun olin juuri imenyt itseni täyteen luottamusta ja varmuutta, joku tuli yhtäkkiä selkäni taakse ja rutisti minut tyhjäksi. Istuin keittiön pöydän ääressä, kun tunsin luottamukseni valuvan lattialle yksi pisara kerrallaan. Istuin siinä ja kutistuin kutistumistani. Selkäni kipristyi kasaan kuin vanhalla mummolla. Lopulta kaikki itsevarmuuteni lillui laminaatilla ja sukkani uivat lammikon keskellä läpimärkinä kuin kaksi harmaata kampelaa. Näytin kaikin puolin rumalta ja kurttuiselta. Olin pieni ja tyhjä.
Ennen kaikkea, olin peloissani. Mieleeni nousi ainakin sata ”mitä jos” alkuista kysymystä. Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos tekstistäni ei pidä kukaan? Mitä jos en edes saa mitään tekstiä aikaan? Mitä jos mitä jos mitä jos -litania kumisi muuten niin tyhjässä päässäni ja imi maisemasta värit. Näin mielessäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot ja ainakin sata syytä, miksei minun kannattaisi edes yrittää.
Pelko on siitä ovela kaveri, että se haistaa tärkeät ja merkitykselliset asiat. Pelon sieraimet tunkeutuvat varjojen lisäksi myös sinne, missä on eniten valoa, koska siellä pelolla on hyvät mahdollisuudet päästä parrasvaloihin. Sillä pelkokin haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Pelko huutaa sitä kovempaa mitä enemmän sitä yrittää hiljentää. Pelko seuraa niin kauan, kunnes se huomataan. Siksi pelon karkottamisessa ei auta välttely, piilottelu tai pakoilu.
Kun muistin, että pelkokin haluaa tulla nähdyksi, vedin syvään henkeä, kuroin kippuraisen selkärankani suoraksi ja käännyin katsomaan selkäni takana lymyilevää pelkoa silmiin. Hymyilin sille ja viitoin sitä istumaan pöydän toiselle puolelle. Tarjosin sille iltateetä ja kysyin: “Mitä kerrottavaa sinulla on minulle?” Pelko katsoi minua pöydän yli tuimasti, hampaat ojossa, mutta en kääntänyt katsettani vaan katsoin yhä sen silmiin ja hymyilin. Yhtäkkiä pelko purskahti itkuun. Nyyhkytyksen keskeltä se sopersi: “Hätäännyin, että sinusta tulisi suurempi kuin minusta, ettei voimani olisi enää riittäneet suojelemaan sinua!”
Minä hymyilin pelolle, koska tiesin sen puhuvan totta. Pelko hätääntyy aina, kun ihmisen sielu laajenee. Sielun kasvaessa pelkoa suuremmaksi pelko ei enää pysty kontrolloimaan tapahtumia – se tietää ettei sillä ole kohta enää osaa eikä arpaa ja siksi se yrittää vielä viime hetkillä epätoivoisesti vaikuttaa tilanteeseen.
Keskustelumme jälkeen halasimme pelon kanssa. Uppoutuessani sen karvaiseen turkkiin ymmärsin, ettei pelko ole viholliseni. Pelolla on aina viesti kerrottavana. Se on täällä suojelemassa minua, pitämässä minusta huolta. Vaikka pelko välillä puristaa hätäännyksissään minusta kaikki mehut irti, pohjimmiltaan se on aina minun puolellani. Kiitin siis pelkoa huolenpidosta ja pelko puolestaan pyysi minulta anteeksi, kun oli syöksynyt kimppuuni vailla todellista vaaraa. Se auttoi minua luuttuamaan lainehtivan lattian ja yhdessä joimme jäljelle jääneet voiman pisarat kuin mitkä tahansa afterworkit.
En kuitenkaan kertonut pelolle, että juuri tämä yömyöhäinen keskustelu jäähtyneen teekupin ja räkäisten nenäliinamyttyjen keskellä, oli tehnyt minun sielustani pelkoa suuremman. Juuri tämän keskustelun ansioista pelko oli kutistunut edessäni pieneksi rääpäleeksi, jota minä nyt lohdutin. Pelko olikin voimakkaan olemuksensa alla kuin pieni hätääntynyt lapsi, joka janosi syliä, lämpöä ja rakkautta ja rauhoittui vasta, kun sen tarpeet huomioitiin.
Halusin olla ystävällinen pelolle myös sen takia, koska tiesin, että se tulee kulkemaan vierelläni elämäni loppuun asti. Vaikka rohkeuteni kuinka karttuisi, pelko löytää kyllä aina aika ajoin luokseni, erityisesti ollessani tärkeiden ja merkityksellisten asioiden äärellä, koska se nyt vain on osa ihmisyyttä. Voidakseni laajentua minun täytyy joka kerta vakuuttaa pelko siitä, etten juuri nyt tarvitse suojelua, pärjään kyllä itsekin. Näin ollen, mitä myötämielisempi suhteemme on, sitä helpommin onnistun ja saan pelolta vapauden laajentua sinne, minne ikinä haluankin.
Lopuksi, katselin ikkunasta, kun pelko hiippaili marraskuiseen pimeyteen. Vilkutin sille hyvästiksi ja avasin tietokoneen. Päässäni ei pyörinyt enää yhtään “mitä jos” -kysymystä. Kursori alkoi liikkua nopeasti tyhjällä näytöllä. Hymyilin ja päätin omistaa ensimmäisen tekstini pelolle. Siitä syntyi varsin kaunis tarina, joka muistutti minua siitä, että pelko on aina minun puolellani ja haluaa minulle hyvää – vaikkakin sen tapa osoittaa rakkautta on välillä hieman kyseenalainen.
