Epäreilu, käsittämätön, ennalta arvaamaton, liian varhainen, äkillinen, kivulias. Jäljelle jääneille liian vähän valmistautumisaikaa jättänyt. Turha.
Läheisen kuolema ei tule aina yllättäen. Paitsi että aina se tulee. Ei siihen koskaan osaa tarpeeksi ennalta valmistautua. On mahdotonta olla valmis hetkeen, kun joku soittaa ja kertoo, että toinen on nyt mennyt. Harvoin on valmis puristamaan rakkaan kättä viimeistä kertaa tai katsomaan tyynenä silmien sulkeutumista.
Kuolema yllättää, järkyttää, lamaannuttaa, vaikka se olisi ollut miten odotettavissa. Kipu ja suru sisällä ovat ihan yhtä oikeutettuja ja suuria, tunteina todellisia, vaikka miten olisi ehditty jutella ja puhua siitä, mitä tapahtuu hänen jälkeensä.
Etukäteen sureminen ei ole sama asia. Sitä paitsi monesti kuoleman ollessa edessä väistämättömänä ja läpinäkyvänä, se velvoittaa jäljelle jäävän olemaan ennen kuolemaa vahva, voimakas, läsnä, rohkaiseva, positiivinen ja aina tukena. Silloin surulle ei jää tilaa. Ei jää aikaa miettiä itseään tai valmistautua vääjäämättömään. Suru kuoleman jälkeen on aina syvä eikä sitä tule koskaan vähätellä.
Jos kuolema tulee yllättäen, menetystään ei pysty kenties alkuun käsittämään eikä suruaan hahmottamaan. Silloin surija saa onnettomuuden tai äkillisen kuoleman seurauksena suojakseen usein ymmärtämättömyyden tunteen.
Sen seurauksena menetyksen sisäistää kokonaan vasta vähitellen. Surukin saapuu pala palalta. Siksi surijoiden suruaikoja ei voi verrata keskenään. Toisen suruaika alkaa kuoleman kanssa samana päivänä, toisen vasta seuraavan vuoden puolella, kun kuoleman kunnolla käsittää.
Ei ole olemassa sopivan pituista suruaikaa, jonka jälkeen olisi varmuudella valmis. Saattaa tuntua, että vuosi on pitkä aika surra. Mutta jos miettii vuotta suuressa kuvassa, vuosi on pelkkä silmänräpäys.
Jokaisella on oma tapansa ja aikansa surra. Jokainen niistä on oikea. Joku tahtoo istua yksin sohvannurkassa rakastaan muistellen. Toinen saattaa kaivata kättä käteensä. Kolmas ei sure lainkaan, vaan porskuttaa positiivisena eteenpäin. Hän suree sitten vuoden, kahden tai kymmenen vuoden päästä.
Surun saavuttua joku ystävistäsi on saattanut avuttomuuttaan kadota. Älä hänestä välitä. Välitä itsestäsi ja niistä, jotka ovat menettäneet sinun kanssasi. Ota lohtu vastaan. Surua voi jakaa toisen kanssa, vaikkei kukaan pystykään teoillaan tai sanoillaan nopeuttamaan toisen suruaikaa. Joskus suru tuntuu silti helpommalta kestää, jos on käsi jota voi puristaa käteensä silloin, kun tuntuu erityisen pahalta.
Vähitellen, ihan pikkuhiljaa, voit menetyksen sijaan keskittyä siihen, mitä kaikkea menetetyltä ehdit saada. Siihen, miten paljon ehditte yhdessä kokea. Muista surusi rinnalla jotain ajasta, jolloin surua ei vielä ollut. Kuolema poistaa rakkaan fyysisen kuoren, mutta rakkaus säilyy niin kauan kuin muistat. Eikä koettua rakkautta voi koskaan unohtaa.
Hymyile hänen valokuvalleen ohi kulkiessasi. Pyydä unettomana yönä, että hän tulisi viereesi ja tuudittaisi sinut uneen. Uskon, että niin hän saattaa tehdäkin. Mutta päivisin, kun valo on kirkkaimmillaan, päästä hänestä vähitellen irti. Muista, että vaikkei toinen enää, sinä elät yhä.
P.S. Hän joka on mennyt ei tahtoisi Sinun tuntevan syyllisyyttä, katuvan tekojasi tai tekemättömiäsi. Hän tahtoisi, että sinä joka jäit, muistelisit häntä toisinaan, mutta jatkaisit lopulta omaa matkaasi.
Teksti on poimittu kirjasta Suuria hetkiä – viisautta ja voimaa elämän taitekohtiin, josta löytyy oivaltavia tarinoita, ajatuksia Rakkaudesta, Ilosta, Surusta ja Voimasta – sekä uusista aluista.
