Yksinäisyys ei ole sairaus, joka voisi tarttua – Mutta silti yksinäistä voi olla vaikea lähestyä

Kyselin taannoin sosiaalisen median tileilläni seuraajieni ajatuksia yksinäisyydestä. Pohdin muun muassa sitä, miksi minusta yksinäisenä tuntuu siltä, että moni ihminen välttelee kohtaamistani.

Eräs lämmöllä ja hyvillä tarkoitusperillä lähetetty viesti jäi mietityttämään erityisesti.

”Yksinäisyys on ominaisuutena tai tilanteena pelottava jollain tapaa. Vaikutat tosi mielenkiintoiselta ja hauskalta, mutta yksinäisyyden korostaminen saa ehkä muut varautuneeksi, yksinäisyyden saatetaan pelätä tarttuvan”, viestin lähettäjä kirjoitti.

Tuo on älyttömin kommentti, jonka olen pitkään aikaan kuullut; että yksinäisyys tarttuisi! Mutta ymmärrän ajatuksen täysin. Se kiteyttää täydellisesti yhden suurimmista ongelmista yksinäisyyteen liittyen: Kun jotain ilmiötä ja asiaa ei tunneta, se pelottaa ja ensimmäisenä ihminen luonnollisesti alkaa pelätä omasta puolestaan ja pohtia, miten hänelle voi käydä?

Yksinäistä ei uskalleta lähestyä, kun ei ymmärretä mitä hän oikeastaan on – tai mikä hänellä on. Yksinäisyyttä kokeva puolestaan ei uskalla kurottautua ulos ja kertoa yksinäisyydestään, koska pelkää tällaista tuomiota hylätyksi tulemisesta ja toisten välttelystä.

Se, että minä olen yksinäinen ja kerron kokemuksestani julkisesti ei tarkoita, että muiden tulisi pelätä heille tapahtuvan jotain pahaa.

En voi tartuttaa tätä, sillä yksinäisyys ei ole sairaus.

Joskin tunnustan itsekin joskus toivoneeni, että yksinäisyys olisi luokiteltu sairaudeksi, sillä silloin sitä saattaisi olla helpompi lähestyä. Olisi jokin itsestä ulkopuolinen asia, jolle on selkeästi määriteltävä muotti ja diagnoosi. Sairaus, joka on ottanut vallan, mutta jonka saisi lääkkeillä kuntoon, pois ja turrutettua.

Yksinäisyys on usein häpeällinen tunne ja meille kokijoilleen se tarkoittaa yleensä epäonnistumista ja kaikkea vaikeaselkoista ja kiellettyä, joka pitäisi vain peittää. Yksinäisyyden kamalin leima on se, että sen ajatellaan olevan aina itse aiheutettua ja asia, johon kukaan muu kuin ihminen itse ei voi puuttua. Siksi on parempi olla hiljaa ja kärsiä yksin.

Kuitenkin niin pitkään kuin sitä hävetään eikä siitä puhuta, yksinäisyys on ja pysyy. Niin pitkään, kuin yksinäisyys verhoillaan hämyiseksi tabuksi, se kummastuttaa ja pelottaa sekä herättää sekavan kirjon tunteita niin yksinäisyyttä kokevissa kuin ei-yksinäisissä.

Kenenkään ei tulisi vaieta kokemuksestaan toisen pelkojen takia, eikä kenenkään vältellä toista siksi, että hän on yksinäinen. Se, että toinen kertoo yksinäisyydestään, voi sen sijaan avata ymmärtämättömyyden, vuoropuhelun ja ratkaisujen löytämisen yhdessä. Siksi tärkeintä ja parasta mitä voimme tehdä, on kohdata toisemme avoimesti.

Muutos tapahtuu vain puhumalla.

Yksinäisyys ei ole sairaus, eikä se muutoinkaan ole mitään kamalaa, kummallista tai pelottavaa. Se on tavallinen ja hyvin yleinen kokemus, ihmiselämän tunne – sillä tavoin sitä tulisi lähestyä sekä siten puhua. Yksinäisyyteen ei ole popsittavia pillereitä. Sitä ei voi parantaa, eikä siitä voi parantua. Eikä sitä kuulukaan turruttaa! Se on osa ihmisen elämää, kaipausta, halua liittyä toisiin, ja juuri siksi maailman kaunein tunne. Yksinäisyyden tunne täytyy vain osata kanavoida toiminnaksi. Ja ensimmäinen askel tuohon on se, että puhumme asiasta ääneen.                   

Ja tästä jatkan ensi kerralla lisää!

 

Tervetuloa lukemaan ajatuksistani ihmisten keskellä myös blogiini MaiLifeen, sinne pääset tästä.

 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: