Kenenkään ei tarvitse olla vahva loputtomiin – Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi myös särkyneenä

Järjestimme Hidasta elämää -keskustelualueella kirjoituskilpailun, johon osallistui lopulta yli sata tekstiä – kiitos jokaiselle oman luomuksensa jakaneelle ♥ Kilpailun voitti Roosa Jokela, jonka tekstin voit lukea alta. Onnea voittajalle!

Lisäksi annamme kunniamaininnan EricaAavalle hänen koskettavista runoistaan. Kilpailun satoa pääset lukemaan täällä. 


”Tänään sä Roosa et ollut vahva.”

Psykologin sanomat sanat itkuisen selitykseni päätteeksi pysäyttivät. Se ei ollut syytös, vaan lempeän hyväksyvä toteamus. Vapautus. Se oli ehkä ihaninta, mitä minulle oli vuosiin sanottu.

Sitä ennen päivä oli ollut tavallinen, vuoden 2017 helteinen heinäkuun päivä. Mutta noiden sanojen myötä se yhtäkkiä muuttui päiväksi, jolloin jätin taakseni vanhan, ottaakseni jotain uutta tilalle. Minut.

Henkinen vahvuus ja henkisesti vahvat ihmiset tuntuvat olevan jatkuva ihailun ja arvostuksen kohde. Jokainen meistä tuntee varmasti ihmisen, joka on omissa silmissään vahva – sellainen, joka jaksaa jokaisen elämän järjestämän myrskyn lävitse, vaikka edellisestäkään ei olisi kulunut hetkeä kauempaa. Joka näyttää, että pystyy, vaikka muut epäilisivät. Ja hän myös oikeasti pystyy. Vahvan ihmisen pääpiirteisiin voisi kai vielä lisätä sen, ettei hän valita kohtalostaan, vaan jaksaa sanoa kaikille ”Kyllä tämä tästä. Ei valitus auta mitään.” Unohtamatta kunnianhimoisia tavoitteita ja unelmia, joita kohti vahva ihminen etenee hitaasti tai nopeasti – mutta kuitenkin etenee. Hän ei jää tuleen makaamaan.

Erilaisten sairauksieni myötä minulla on mapillinen erilaisia lausuntoja eri terveydenhuollon ammattilaisilta. Niissä lähes yksi toisensa jälkeen minut kuvataan henkisesti vahvaksi ja sitkeäksi tytöksi ja sittemmin nuoreksi naiseksi. Minua myös kehuttiin sellaiseksi läheisten ihmisteni ja ystävieni keskuudessa. Kehuilla tarkoitettiin vain hyvää. Kannustuksilla, jotka lähes poikkeuksetta kuuluivat ”Kyllä sä tästä selviit, kun sä oot niin vahva”, ei haluttu pakottaa, vaan tsempata ja osoittaa luottamusta sekä tukea. Mutta vähän päälle parikymppiseksi tultuani vahvuus muuttui minulle kahlitsevaksi ominaisuudeksi, joka ajoi minut ahdistukseen. Samalla elämästäni loppuivat myös konkreettiset syyt olla vain vahva ja jaksaa. Tulin monessa asiassa voittajana maaliin. Se lisäsi tuota ahdistusta entisestään – mitä minä nyt sitten teen, kun minun ei tarvitse olla enää vahva? Kun psykologi myönsi, etten itkuni keskellä ollut vahva, aloin miettimään, ettei minun ehkä tarvitsisikaan.

Henkinen vahvuus on hyvästä, mutta liialliset mittasuhteet saadessaan se kääntyy itseään vastaan. Kenenkään meistä ei tarvitse olla vahva loputtomiin. Uskon, että jokaisen vahvan ihmisen kuoren alla on tyyppi, joka haluaisi tulla nähdyksi heikkona ja rikkoutuvaisena – ihan särkyneenä. Jolle ei aina sanottaisi, että koska hän on niin vahva, hän kyllä kestää. Sillä totuus on, että jokainen meistä kyllä jaksaa ja kestää, jos ei ole muuta vaihtoehtoa. Ihan oikeasti.

Vahvuus luo myös huomaamatta paineita siitä, miten vahvan ihmisen tulee käyttäytyä. En esimerkiksi itkenyt juuri koskaan, oli mikä oli. En liikuttunut läheisteni hienoista musiikkitulkinnoista tai koskettavista elokuvista. Olin oikeastaan salaa kateellinen muille, jotka tuon taidon omasivat. Myöhemmin ymmärsin, että ehkä itkemättömyyskin johtui siitä vahvuuden muotista, jossa huomaamattani elin. En varmaan olisi uskaltanut itkeä, koska pelkäsin tiedostamattani, mitä muut silloin ajattelisivat siitä vahvasta tytöstä, joka jaksaa ja selviää ihan aina.

Nyt olenkin opetellut olemaan vahvan sijaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Tämän matkan aikana olen löytänyt itsestäni huomattavasti enemmän herkkyyden arvokkaita kyyneliä ja monia muitakin tunteita, jotka uskallan näyttää myös ulospäin. En edelleenkään luovuta helposti, mutta saan varmasti romauttavan itkukohtauksen, jos jokin unelmani ei toteudukaan heti ensimmäisellä kerralla tai muuta vastaavaa. Ja se itkukohtaus on ihan ok. Saatan paukutella ovia ja mököttää koko päivän, mutta seuraavana päivänä lupaan aloittaa alusta, uudella suunnitelmalla – ja aloitankin. Sanoisin sitä sisuksi.

Ehkä tulevaisuudessa voitaisiin puhua enemmänkin sisukkaista ihmisistä kuin vahvoista. Vahvuus antaa herkästi kuvan koskaan horjumattomasta ihmisestä.

Mutta sisukas ihminen voi välillä luvan kanssa kaatua ja vaikka maata hetken paikoillaankin maailmaa katsellen, eikä se haittaa. Tulee varmasti aika, jolloin hän jatkaa matkaa – ei sen takia, että muut sitä häneltä odottavat. Vaan siksi, että hän itse haluaa.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: