Rajustikin kapinoiva teini tarvitsee aikuisen tukea – Vihan takana on usein huutava kaipuu tulla nähdyksi

Olin lapsena kiltti tyttö. Vähän liiankin kiltti. Olin hiljaa silloin, kun olisi pitänyt sanoa jotakin. Hymyilin, kun oikeasti itketti. Kuuntelin, kun kukaan muu ei kuunnellut – vaikka oikeasti olisin halunnut tukkia korvani ja huutaa, etten halua kuulla.

Sitten sisälle patoutuneet tuntemukset alkoivat putkahdella pintaan. Samaan aikaan tapahtui elämä, ulkopuolellani alkoi myllertää ja se pieni turvallinen kupla, jonka olin ympärilleni luonut, alkoi hajoilla pala palalta. Jokin sisälläni musertua ja pyrkiä ulos. Kun kupla hajosi, minä hajosin. En enää ollut se kiltti tyttö, jota taputettiin päälaelle hyvistä koulu-arvosanoista ja muidenkin roskien siivoamisesta. Minusta tuli äärimmäisen vihainen teini-ikäinen.

Teini-ikäni oli täysi kaaos. Ampaisin päätä pahkaa pahoille teille, tietoisesti ja tiedostamatta, vaikeuksia etsien. Olin vanhempien painajainen. Karkailin kotoa, lintsasin koulusta. Poltin tupakkaa, join alkoholia, varastelin. Kouluarvosanat laskivat kuin lehmän häntä, kun mieluummin vietin aikaa silloisen poikaystäväni hunsvottiporukassa, jossa notkuin kun vanhat kaverit jäivät.

Minä voin pahoin. Osa käytöksestäni oli normaalia teini-ikäisen kapinaa, mutta osa oli jotain aivan muuta. Riehuin pitkin seiniä, ja kaipasin tilaa, jossa olisin voinut huutaa kaiken tuskani sydämeni pohjasta ulos. Sen sijaan, että olisin saanut turvalliset rajat potkia kipuni pihalle, minua yritettiin rauhoittaa ja rajoittaa väkisin. Liian kovan käden kautta, joka sai minut kapinoimaan lisää, ja kiinnittymään entistä tiukemmin ihmisiin, jotka olivat aivan yhtä sekaisin.

Minä olin niitä teinejä, jotka notkuvat rappukäytävissä ja parkkihalleissa kiroilemassa ja syljeskelemässä nurkkiin. Niitä, jotka odottavat kauppojen edessä etsien sopivaa aikuista, jonka saisi lahjottua hakemaan alkoholia. Niitä, jotka näpistelevät ja tekevät ilkivaltaa. Niitä, jotka aukovat päätään opettajille ja kaikille jotka vain sattuvat eteen. Niitä, joita aikuiset katsovat halveksuen ja ajatellen: mitähän noistakin tulee. 

Vasta, kun suhde silloisen poikaystäväni kanssa alkoi rakoilla, aloin irrottautua porukasta, joka lietsoi pahaa oloani. Se oli kivuliasta, mutta minulle hyvin ratkaisevaa – elämääni tuli muuta sisältöä, kuin jatkuva riehuminen. Välit vanhempiini alkoivat korjaantua, kun aloin saada lopulta kotoa tukea, apua ja kannustusta vihan sijaan. Minä sain itse havahtua siihen, mihin suuntaan olin kulkemassa, ja lopulta päätin jatkaa omaa matkaani aivan toiseen suuntaan.

Kaikki eivät saaneet samanlaista tukea. Olen miettinyt aikuisena, mitä silloisille kavereilleni tapahtui. Olen kuullut, että osa heistä voi hyvin ja selviytyi elämässään eteenpäin. Osa ei kai selviytynyt samalla tavoin.

Nuori ihminen tarvitsee aikuisen tukea. Vaikka hän potkisi ja poukkoilisi joka suuntaan kuin pillastunut hevonen. Kukaan ei käyttäydy huonosti huvikseen, vaan taustalla on aina jokin syy. Se nuori, joka vaikuttaa vihaavan kaikkea, voi oikeasti kaivata ymmärtävää ja hyväksyvää katsetta, halausta, vakuuttelua että kaikki järjestyy vielä paremmaksi. Se nuori saattaa kaivata jotain hyvin yksinkertaista, kuten kysymystä: mitä kuuluu. Se nuori saattaa toivoa, että saisi käteensä avaimia, ymmärrystä siitä, ettei mikään myllerrys, sisäinen tai ulkoinen ole ikuista.

Ja että apua on saatavilla. Varsinkin silloin, kun luulee ettei sitä kaipaa.

On hyvin pienestä kiinni, mikä lopulta ratkaisee elämän suunnan siinä vaiheessa, kun kaikki tuntuu isolta sekasotkulta.

Kun siis seuraavan kerran näet niitä rappukäytävissä ja ostoskeskuksien eteisissä notkuvia, huonosti käyttäytyviä nuoria, mieti hetki. Koskaan ei tiedä, mitä heidän elämässään tapahtuu tai mitä he sisällään käyvät läpi. Ne nuoret ovat jonkun lapsia, ehkä sisimmässään kilttejä tyttöjä ja poikia, joiden mitta vain yksinkertaisesti täyttyi.

Entä jos sen sijaan, että tuomitsisit tai väheksyisit, katsoisitkin silmiin, ehkä hymyilisit? Sillä koskaan ei tiedä, mitä yhdenkin aikuisen hyväksyvä katse voi tuon nuoren ihmisen sisällä saada aikaiseksi.