Ihanan lomani loppusuoralla tajusin, että käyn ylikierroksilla – Tämä oivallus auttoi rentoutumaan

Kirjoittaja: Nimimerkki Hilla Suo

Eräänä kesälomani keskiviikkoaamuna löysin itseni makaamasta pukuhuoneen lattialta klo 7.30. Ei, ei, kännissä en ollut tai krapulassakaan, lopen uupunut vain. Olin katsonut illalla naisten jalkapalloa. USA-Englanti oli pitänyt minua jännityksessä puoli yhteen saakka. Sen jälkeen olin joutunut tovin rauhoittelemaan ylikierroksia muutoinkin tapahtumarikkaan lapsiperhepäivän ja kolmatta viikkoa jatkuvan perheloman jäljiltä, jotta saisin unen päästä kiinni.

Kello kahdelta, juuri kun olin nukahtanut, viisivuotias kuopuksemme seikkaili sänkyymme ja valtasi paikkani. Siirryin ärtyneenä pukuhuoneen sohvalle (yllättävän mukavaan tyyny-peittokasaan joka oli jäänyt korjaamatta kuukauden takaisten vieraiden jäljiltä). Heräsin tokkuraisena sohvalta. Oli aamu. Tunsin, etten ollut nukkunut tarpeeksi. Kehoni oli herättänyt minut.

Näin oli tapahtunut jo useana aamuna peräkkäin. Ärsytti vietävästi. Miksen pystynyt nukkumaan pidempään? Kuinka jaksaisin taas päivän? Menettäisin hermoni taas miljoona kertaa, lasten kanssa, pyykkivuoren kanssa, pihatöiden kanssa, kaiken kanssa. Niin. Mikä olikaan tärkeintä? Mikä lisää maailmaan hyvää? Voimalauseeni, joita käytin tiukoissa paikoissa, olivat lomalla unohtuneet. Tajusin olevani stressitilassa, ylikierroksilla. Ihanan lomani loppusuoralla. Ei hemmetti, en halunnut viettää lomaani näin ja palata töihin ja arkeen entistä väsyneempänä.

Sänky tuntui epämiellyttävältä, kuumalta kehoni alla. Kehotti nousemaan, vaikka olinkin väsynyt. Tottelin ja hain joogamaton ja kävin makaamaan lattialle. Tein muutamia joogaliikkeitä, niin hitaasti kuin pystyin. Koitin päästää kaikesta irti. Annoin kehoni rötköttää lattiaa vasten. Annoin lattian kantaa minua. Olin vain. Olin väsymyksen kanssa. Yhdessä, lempeästi, ymmärtäen.

Se hirveä, lapsille räyhäävä, kireä ja jännittynyt tyyppi ei ollut yhtä kuin minä. Se oli stressi-minä, tai ei oikeastaan ”minä” lainkaan, vaan kehon reaktio, viesti minältä: ”Hellitä, näin ei ole hyvä”. Nousen istumaan ja käyn varoen läpi kehoani. Hengitys. Pallea ja vatsa jumissa. Hengitys, annan niiden olla. Kaula ja henkitorvi, kuristava tunne. Päästän irti. Suu, hampaat. Annan olla. Nenä. Aivan kuin nenäni olisi vinossa. Saa olla niin kuin on. Tunnen kuinka alan löytää kehoni, ääriviivani. Paikkani maailmassa. Helpotus valahtaa lävitseni.

Tässähän minä olen. Juuri tässä. Ei ole mitään hätää. Silmät, silmäni. Hengitän. Aivan kuin silmäni olisivat päälaella, monistuneena ja venytettyinä oikeilta paikoiltaan. Hämmennyn, hengitän. Annan kaiken olla. Annan hämmennyksen olla. Kuin minuuteni olisi paennut stressiä. Jättäen jälkeensä mekaanisen suorittajan, mekaaniset silmät vailla sydäntä. Helpotus ja ymmärrys. Kehoni pehmenee. Sallin kaiken vaillinaisuuden, täydellisen vaillinaisuuden.

Kömmin takaisin sänkyyni. Kello on 8.30. Patja on mukavan viileä. Kiitos kamala kesäloma, että muistutit polusta itseni luo. (Ja kiitos rakas mieheni, että annoit minun nukkua pitkään).

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: