Elämä jättää meihin kipeitä jälkiä, mutta aina on mahdollista oppia katsomaan itseään myötätuntoisesti

”Saanko kertoa sulle salaisuuden?” Lapsuuden salaisuudet siirtyvät toiselle hennosti kuiskaten. Niissä kiteytyy ystävien välinen luottamus ja jakamisen ilo. Kutkuttava ajatus siitä, että vain me kaksi tiedämme tämän. Ja ehkä hieman kikatusta päälle. Tällaiset salaisuudet jättävät lämpimän muistijäljen.

Sitten on toisenlaisia lapsuusajan salaisuuksia. Sellaisia, joita ei kerrota kenellekään. Jotka ovat liian suuria ja pelottavia jaettavaksi, liian hämmentäviä mielen kohdattaviksi. Sellaiset salaisuudet piiloutuvat kehoon, varastoituvat soluihin ja kasvavat ajan myötä yhä isommiksi, yhä painavimmaksi.

Jos salaisuutta piilottelee tarpeeksi kauan, se alkaa muokata kantajaansa. Se päättää, mitä kohtia itsestä on turvallista näyttää muille, mitä kohtia tulee piilotella.

Vaikka salaisuuden alkuperäinen tehtävä on suojella sisintä, se alkaa ajan myötä toimia päinvastoin. Salaisuus vie voimia ja vetää puoleensa yhä uusia salaisuuksia. Pahimmillaan salaisuus kietoo häpeään ja estää sydäntä kohtaamasta toista.

Salaisuuden kantaminen tekee ulkoa vahvaksi, mutta sisältä haavoittuvaksi. Jos on tottunut kantamaan isoja asioita yksin, kantaa helposti vanhasta tottumuksesta. Kantaa omaa ja toisen taakkaa. Joskus voi tuntua siltä kuin kantaisi hartioillaan koko maailman painolastia. Raskaan taakan kantaja hakeutuu helposti tilanteisiin, joissa isoin kuorma lankeaa hänen hoidettavakseen. Hetkittäin hän tuntee jopa ylpeyttä itsestään. Ja syystäkin, onhan hänellä uskomaton kyky selviytyä mitä haastavimmista elämän tilanteista.

Mutta kaikista vahvinkin väsyy joskus. Se voi tapahtua kenelle tahansa. Pysäytys voi olla iso tai pieni. Tai niitä voi tulla vuosien kuluessa useampia. Hetkiä, jolloin havahtuu siihen, että elämästä on tullut taistelua. Se mikä sai alkunsa yhdestä ihmismieltä järkyttäneestä kokemuksesta saattaa vuosien kuluessa johtaa tilanteeseen, jossa arki alkaa tuntua kohtuuttoman raskaalta.

Näin voi käydä myös sille, joka ei ole koskaan joutunut kantamaan salaisuutta. Sen sijaan elämässä on voinut tapahtua paljon rankkoja asioita, joita ei ole syystä tai toisesta pystynyt käsittelemään. Ehkä siihen ei ole ollut tarpeeksi voimavaroja. Ehkä kaikki energia on mennyt arjessa selviytymiseen. Tai kenties aika ei ole ollut vielä oikea. Syitä siihen, miksi jäämme taakkojemme kanssa yksin voi olla monia. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla koko elämän mittaista.

Raskaimmatkin taakat on mahdollista purkaa – ajan ja avun kanssa. Vaikka elämä jättää meihin kipeitä jälkiä, on mahdollista oppia katsomaan itseään myötätuntoisesti.

Jos tunnistit itsesi tästä tekstistä, on kolme asiaa, jotka haluaisin sinulle sanoa:

Et ole yksin.
Se ei ollut sinun vikasi.
Koskaan ei ole myöhäistä muutokselle.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: