“Elämä lähettää monesti ensimmäiset vihjeet höyhenenkevyesti. Jos ei höyhentä huomaa, saa läpsäyksen poskelle. Jos vielä tarvitaan huomautusta, herättelijänä toimii nyrkki ja lopulta lapio.” (Löydä elämän taika)
Käyn samaa koulua ties kuinka monetta kertaa. Ehkä olen astetta itsepäisempi, mutta muutamassa asiassa olen jäänyt kerta toisensa jälkeen luokalle.
Minun toistuva oppituntini on irtipäästäminen. Siitä puhutaan henkisen hyvinvoinnin maailmassa väsymiseen asti. Mutta minun läksyni ei ole päästää irti menneestä, kuten monilla, vaan tulevasta. Takerrun toistuvasti tehtäviin, jotka haluan saada valmiiksi, ja suorituksiin, joita kuvittelen, että minulta odotetaan. Yhtäkkiä huomaan (jälleen kerran), että en osaa hellittää.
Luulin oppineeni tästä jotain jo viitisen vuotta sitten, mutta hah. (Luulisi minun oppineen jo senkin, että ei kannata ajatella olevansa elämässä kovinkaan valmis.) Työmyyrän taipumukset eivät ole poistuneet minusta lopullisesti, vaikka olen jo hidastanut elämääni vanhaan nähden valtavan paljon: niin paljon, että olen luullut sen riittävän. Mutta jälleen kerran minua ohjataan hidastamaan ja rauhoittumaan.
Onneksi olen saanut myös huomata, että kun on aikoinaan pudonnut isompaan kuoppaan, elämän lähettämät muistutukset ovat taas hellempiä. Jos kuusi vuotta sitten havahduin nyrkistä, nyt riitti läpsy avokämmenellä poskelle. Olin jo tunnistanut, kuinka kireäksi olin muuttunut, mutta en ollut osannut päästää irti – sitten nousi kuume. Huokaisin syvään ja annoin itseni olla. En yrittänyt enää päästä mihinkään.
Irtipäästämisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, ettei tekisi mitään. Olennaisempaa on se, millä energialla ja asenteella teet sen minkä teet. Onko sinun koko ajan pakko päästä jonnekin? Minun oli, mutta nyt ei enää. Kireänä mikään ei sujunut, mutta rennosti ja vapautuneena elämä virtaa.
Lisää aiheesta Taikaelämää-podcastissa, kuuntele alta:
