Yksi ihmisenä kasvamisen suurimmista haasteista on ollut oppia sanomaan kyllä ja ei oikealla hetkellä.
Aiemmin sanoin kyllä vähän kaikelle, mitä luulin, että minun täytyy tehdä. Sanoin aina kyllä ystäville, koska pelkäsin muuten jääväni porukan ulkopuolelle. Sanoin kyllä myös ihmisille, joiden seurassa voin huonosti. Luulin, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa.
Samaan aikaan sanoin ei monelle sellaiselle asialle, josta salaa haaveilin. Tai olisin haaveillut, jos olisin osannut antaa itselleni luvan siihen. Mutta pienestä pitäen olin oppinut, että mistään kovin ihmeellisestä on elämässä turha haaveilla – siksi mieleni rakensi minun ja haaveitteni väliin korkeat muurit. Sanoin automaattisesti monelle ihanalle asialle ei.
Lopulta henkinen kuorma kasvoi liian suureksi kantaa. Velvollisuudet tunkivat iholle ja ihon alle, elämä oli täynnä ahdistusta. En osannut pitää mitään kauempana minusta – paitsi korkeintaan sen, mitä todella halusin.
Kun opettelin sanomaan ei, esiin nousivat pelot. Mitä tapahtuu, kun kieltäydyn? Menetänkö samalla kaiken? Kun alkaa asettaa itselleen rajoja, se koettelee myös muita. Millaisia tunteita heissä herää, kun sinä et enää suostukaan? Muista, että se on heidän paikkansa kasvaa.
Kun opettelin sanomaan kyllä, esiin nousivat rajoittavat uskomukset. Minäkö muka pystyisin? Uskallanko, osaanko? Entä jos epäonnistun? Lisää pelkoja pulppuili pintaan.
Egoni epätoivoisia huutoja ei kuitenkaan ollut pakko kuunnella. Annoin haavojen nousta pintaan, mutta en antanut itseni uskoa, että ne olisivat pysyviä. Kuitenkin nämä vaiheet tarvittiin, jotta aloin löytää tieni kohti ydintä: kuka minä pohjimmiltani olen.
Piti uskaltaa koetella muita, jotta he näkevät voimani ja tietävät, mihin asti minua voi haastaa. Piti uskaltaa koetella itseään, jotta näen oman voimani itse ja ymmärrän, miten suunnattoman pitkälle voin itse haastaa itseäni. Muiden suuntaan löytyivät terveet rajat, mutta maailman suuntaan löytyi rajattomuus.
Muiden suuntaan löytyivät terveet rajat, mutta maailman suuntaan löytyi rajattomuus.