Yleensä muutos herättää minussa huolta, hämmennystä ja kauhua, jolloin kaivaudun peiton alle nieleskelemään. Olen kuitenkin havainnut, että muutosten aikoina itseni hellästi hoitaminen on hedelmällisin lähestymistapa. Huolehtimalla siitä, että juuri nyt voin mahdollisimman hyvin, luon itselleni tilaa ja turvaa kokea kaikkia tunteitani, myös innostusta ja kepeyttä. Lempeyden myötä ravistun kysymään itseltäni, voisinko sisäisen draamailun sijaan kyseenalaistaa ajatukseni siitä, mitä elämässä minun mielestäni pitäisi tapahtua.
Muistan, kuinka kolmetoistavuotiaana polviani särki joka ilta. Äiti sanoi, että ne ovat kasvukipuja. Poniratsastajan sääret hujahtivat hevosella matkaa taittavan mittoihin, ja se sattui. Mutta kyllä hevosen selässä näkee kauemmas ja hyppää korkeammalle. Muutos pyytää, että tarkastelisin kriittisesti kaikkea, mistä olen kynsin hampain pitänyt kiinni. Se pyytää katsomaan, pysynkö tutuilla, mutta usein epätyydyttävillä tai potentiaalejani himmaavilla mukavuusalueilla kasvukivun pelossa. Olen itse tosi huomaamattani onnistunut järjestelemään elämääni ja ajatuksiani, jopa unelmiani, välttääkseni kohtaamasta oletettuja rajoituksiani. Siis antanut jonkin kauan sitten syntyneen käsityksen itsestäni määrittää sitä, mitä kohti kuljen, tai jätän kulkematta.
Entä jos kaikki mihin sydämeni kutsuu, onkin mahdollista? Se saattaa hyvinkin tarkoittaa jo olemassa olevan minuuden ja todellisuuden rakenteiden kyseenalaistamista – eli kipujenkin kohtaamista. Jos muuttuvien tilanteiden keskellä jämähdän murehtimaan sitä, että jokin ovi sulkeutuu, suljen myös itse automaattisesti asioita ulkopuolelleni. Mutta jos heitänkin eksistenssille kysymyksen ”hei, miten tää voisi toimia?”, pysyn avoimena. Tutkiessani käsityksiäni ja tunnemaailmaani huomaan avautuvani mahdollisuuksille, joiden olemassaolosta en aiemmin ollut tietoinen, koska olin niin kiinni tietynlaisessa näkemyksessä itsestäni ja todellisuudesta. Kutkuttavasti provosoivin hulluuden määritelmä, jonka olen kuullut on ”tee, kuten olet aina tehnyt, ja odota eri tuloksia”. Jos tietoisuutemme luo todellisuutemme, minun todellisuuteni on nykyisen tietoisuuteni näköinen. Jos haluan jotakin muuta, muutoksia on tapahduttava ensin tietoisuudessani.
Ajattelen, että se mitä muutoksissa vastustamme, ei kohdistu ainoastaan siihen, että ulkoiset olosuhteemme vaihtuvat. Kenties vastustus nousee myös siitä alitajuisesta ymmärryksestä, että minä tällaisena kuin itseni nyt tunnen, joudun ja tulen muuttumaan. Uskon, että on kasvettava siksi ihmiseksi, joka toteuttaa unelmiaan. Reissu sisältää niiden miinojen raivaamista, jotka estävät minua vastaanottamasta ja toteuttamasta asioita, joita sydämessäni toivon. Muutokseen suostuminen on myös sen muistamista, että minun lävitseni virtaa jotain paljon suurempaa kuin se, mitä voin, tai minun tarvitsee, hallita. Muutos on itseni uudelleen luomista mutta myös antautumista uudesti luoduksi.
Kun mieltäni särkee ja sydäntäni kolottaa, ajattelen, että tiedän jo, millaista elämä ja olemassaolo on niillä spekseillä, joilla sitä olen elänyt. Tiedän esimerkiksi, millaista on olla olematta täysin autenttinen, tai millaista on elää epäterveessä parisuhteessa. Tiedän, millaista on vetäytyä läheisyyden pelossa itsenäisen eloni mukavuusvyöhykkeille. Tiedän myös, millaista on pienentää itseäni ja tiedän senkin, miten huikealta tuntuu toteuttaa isoja haaveita. Tiedän, millaista on olla tällainen, kuin nyt olen, tai olen aiemmin ollut.
Voisinko siis tehdä oloni mahdollisimman lempeäksi tämän uuteen ja tuntemattomaan johtavan prosessin keskellä? Voisinko hyväksyä pelkoni osaksi muutosta ja tulkita sen pikemminkin tanssiinkutsuksi kuin syyksi perääntyä? Voisinko arvostaa ja tukea kasvuani juuri nyt riippumatta siitä, mitä tapahtuu tuntemattomassa tulevassa? Entä mitä kaikkea voinkaan elämässä vielä tietää? Millaisille unelmille avautua?
