Onko suorittaminen kirosana?

Suorittaminen tuntuu olevan nyky-yhteiskunnassa arvostettu normi: elämässä pitää olla kiire ja päällä samanaikaisesti useita eri ”projekteja”. Valtion kestävyysvajetta paikataan lisäämällä työaikaa – koska suomalainen sisuhan perustuu työntekoon, jotta sotakorvaukset saadaan maksettua viimeistä piirtoa myöten. Oikeaa sanastoa ovat aikataulut, kalenterit, multitaskaaminen, tehokkuus ja prosessit, joissa asiat kulkevat sukkelasti eteenpäin.

Oma suhteeni suorittamiseen on pitkä ja monipolvinen. Kasvoin perheessä, jossa arvostetaan kunnianhimoa, työntekoa ja toimeliaisuutta. Opin jo lapsena, että saamattomuus on pahinta mitä voi olla ja eniten hyväksyntää saa kantamalla kokeista kymppejä ja käymällä harrastuksissa ahkerasti. Ainakin näin lapsen mieleni asian tulkitsi.

nainenmultitasking

Parikymppiseksi mennessä minusta kasvoi suorittaja, joka rakasti to do -listojen tekemistä ja loppuun saattamista. Parasta oli suunnitella uusia projekteja, täyttää kalenteria ja saada asiat etenemään juuri sillä tavalla kuin halusin. Työprojektit seurasivat toisiaan ja välillä piti juosta maratoneja. Sosiaalisista tapahtumistakin tuli suoritus: jos kissanristiäisistä jäi pois, oli vaara missata jotain tärkeää: uusi ihmissuhde, kontakti tai hauska ilta, josta puhuttaisiin pitkään.

Kävin useaan kertaan ”reunalla”: olin buukannut itselleni liikaa asioita ja keho protestoi esimerkiksi itkukohtauksilla. Onneksi siinä vaiheessa yleensä ymmärsin painaa jarrua ja levätä. Kunnes vauhti alkoi uudestaan.

Käännekohta

Jooga oli minulle fyysinen harjoitus ja siksi harrastin hot joogaa. Nautin saattaa itseni kuumassa salissa tilaan, jossa lähes huimasi. Silloin olin piiskannut itseäni tarpeeksi. Kunnes tuli elämäni muuttanut retriitti, jossa löysin joogan henkisen puolen ja ensimmäistä kertaa aidon yhteyden itseeni. Ihana joogaopettajani Kaisa tuntui puhuvan harjoituksen aikana suoraan minulle: älä yritä mennä äärimmillesi, ole itsellesi lempeä, rentoudu siihen kuka olet – olet hyvä juuri tuollaisena.

Aloin itkeä, koska ensimmäistä kertaa tunsin, että minulle annettiin lupa olla ja levätä. Huomasin piteleväni itse raippaa, joka sivalsi aina, jos en päässyt itseni ennalta asettaman riman yli. Tämä oivallus muutti elämäni.

Olin rakentanut suorittamisesta ja menestymisestä lankakerän minuuteni päälle. Uskoin saavani sillä hyväksyntää ja rakkautta. Rauhoittumisen, joogan ja meditaation myötä löysin langan pään ja aloin keriä vyyhtiä auki. Lanka oli pitkä ja sotkuinen. Se sisälsi vuosikausia tukahdutettuja tunteita, herkkyyttä ja sydämen viestejä. Se sisälsi monia itkemättömiä itkuja.

Kerin lankaa niin pitkälle, että aloin kyseenalaistaa koko minuuteni ja tein suorittamisesta kirosanan. Halusin opetella olemaan, antautumaan, päästämään kaikesta irti, kulkeutumaan elämän flowssa eteenpäin. Jos innostuin jostain työprojektista, tuomitsin sen egoni hömpötyksenä. Näin joka puolella suorittajia, jotka eivät olleet vielä ”heränneet”. Pakonomaisia työntekijöitä ja urheilijoita. Tuomitsin itsessäni suorittajapuolen enkä arvostanut sitä. Meinasin kulkeutua kohti toista ääripäätä.

maripuhelin
Kuva: Maria Kärkkäinen

Usein pitää käydä ääripäissä, jotta osaa palata kultaiselle keskitielle. Viimein oivalsin, että minussa on kaksi eri puolta, molemmat yhtä tärkeitä: se, joka innostuu, tykkää saada aikaiseksi, ruksia to do -listojen kohtia ja mennä eteenpäin sekä se puoli, joka haluaa vain olla, levätä, rentoutua ja antaa asioiden tulla. Feminiininen ja maskuliininen puoli, yin ja yang, suorittaja ja rauhoittuja, tekeminen ja oleminen, molemmat yhtä tärkeitä ja arvokkaita.

Avainasia on pitää vastakkaiset puolet tasapainossa, yhteisessä tanssissa. Silloin suorittaja välillä hellästi ohjaa rauhoittujaa eteenpäin. Mutta koska suorittaja tuppaa taustani takia edelleen olla se hallitsevampi, vielä tärkeämpää on rauhoittujan muistuttaa suorittajalle, että puskemalla ei kovin usein tule hyvää lopputulosta. Menemällä kävelylle metsään saattaa päästä parempaan lopputulokseen kuin istumalla maanisesti tietokoneen edessä. Ja oikeastaan, tarvitaanko lopputulosta edes ollenkaan, matka on kuitenkin tärkeämpi.

Nykyisin haluan opettaa rauhoittumista ja läsnäoloa mindfulnessin keinoin ihmisille, joiden ”suorittajapuoli” on hallitsevampi. Mutta yhtä paljon haluan kannustaa ihmisiä, jotka tuntevat ajelehtivansa, löytämään oman voimansa ja sydämensä inspiraation ja menevän rohkeasti, askel askeleelta tavoitteitaan kohti.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: