Mitä opin 33 päivän somepaastosta

MARI_BLOGI

Olin kesällä 33 päivää ilman sosiaalisen median palveluita – Facebookia, Instagramia, Twitteriä ja Snapchatia. Teen ammatikseni somemarkkinointia ja olin huomannut kehittäneeni someriippuvuuden – avasin Facebookin ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa tarkistin päivitykset. Työpäivät kuluivat somessa ja vapaa-aikani tylsillä hetkillä, kuten junassa tai kotisohvalla nenäni oli kiinni puhelimessa.

Vaikka päivittäin myös meditoin ja pyrin olemaan sosiaalisissa tilanteissa erittäin läsnä, halusin täydellisellä somepaastolla selvittää, miten riippuvainen todellisuudessa olen ja mitä nuo digitaaliset palvelut todella merkitsevät elämässäni. Kuka oikeastaan olin ilman sosiaalista mediaa? Mitä voin tehdä kaikella ajalla, jonka käytän somessa?

Some-minä vai minä

Sain heti ensimmäisen somepaastoviikon aikana oivalluksen, joka heilautti minä-kuvaani. Huomasin rakentaneeni sosiaaliseen mediaan siloteltua minä-kuvaa, paranneltua versiota itsestäni, johon kuuluivat elämäni huippukohdat ja saavutukset. Ilman tätä ”kulissia” koin itseni jotenkin vajavaiseksi ja pienemmäksi.

Huomasin kaipaavani tätä ”ulkokuorta” – lentokentällä reissuun lähtiessä harmittelin, kun en voinut postata tietoa lähdöstä someen. Tapahtuiko matka ollenkaan, kun en voinut siitä kertoa? Ymmärsin pitäväni enemmän tästä täydellisen näköisestä some-minästä kuin siitä minästä, joka kurkkasi aamulla peilistä ja jonka tiesin olevan inhimillinen ja keskeneräinen. Jouduin kyseenalaistamaan, olinko oikeasti se ihminen, jonka somessa ihmisille olin esitellyt vai jotain aivan muuta.

somepaasto

Olenko hyväksytty?

Ihmisen syviä perustarpeita ovat tarve olla hyväksytty, rakastettu ja kuulua joukkoon. Sosiaalinen media on yksi väylä näiden tarpeiden tyydyttämiseen.

Kun jäin somepaastolle, laitoin juuri ennen h-hetkeä Facebookiin tiedotuksen asiasta. Oli haastavaa olla katsomatta, miten ihmiset ilmoitukseen reagoivat. Mietin, saikohan postaus tykkäyksiä, sainkohan kannustusta, tuomitsikohan joku minut. Ymmärsin käyttäväni somea sen peilaamiseen, hyväksyykö ulkomaailma tekemiseni. Vaikka ihmisten ajatuksilla ei periaatteessa ollut väliä, osa minusta kuitenkin janosi tietää. Tämä halu kuitenkin laantui ja unohtui kuitenkin parissa päivässä.

Pohdin somepaaston aikana myös pari kertaa, unohdetaanko minut, kun en ole enää somessa läsnä. Jäänkö jostain tärkeästä paitsi, missaanko jonkun tärkeän tapahtuman tai tilaisuuden.

Jossain vaiheessa kuitenkin oivalsin, että ”todellisen maailman” asiat olivat paljon kiinnostavia kuin somen tapahtumat. Kun seuralaiseni somettivat ravintolapöydässä, itse tarkkailin ihmisiä ja koin sen paljon merkityksellisempänä. Elämä alkoi saada enemmän värejä ja aistit herkistyivät. Italian matkalla junassa juttelin ventovieraiden kanssa ja katsoin, kun naapuripenkillä jotkut pelasivat korttia. Harva oli uppoutunut oman puhelimensa maailmaan toisin kuin Suomessa.

Some kutsuu väsymyksen hetkellä

Mielenkiintoisinta oli tarkkailla, minkälaisissa tilanteissa someen teki eniten mieli mennä. Vaikeinta sieltä oli pysyä poissa silloin kun oli yksin tai kun oli väsynyt.

Havaitsin, että sosiaalinen media on väylä olla yhteydessä omaan yhteisöön, omaan ”heimoon”, johon tuntee kaipuuta niinä hetkinä, kun on yksin. Ja silloin kun on väsynyt, stressaantunut tai muiden negatiivisten tunteiden vallassa, tunteita voi paeta aivottomaan some-selailuun. Tämä tarve ei poistunut koko some-paaston aikana, vaan ilmaantui aina väsymyksen hetkellä. Käyttäytymismalli oli automatisoitunut niin, että kun saavuin sohvan tai sängyn luo ulkoretkiltä ja kävin pitkäkseni, meinasi puhelin tulla käteeni lähes automaattisesti.

Somen selailu tuntui toimivan samanlaisena turruttajana kuin televisio tai jotkut riippuvuutta aiheuttavat asiat: ottavan kärjen pois negatiivisilta olotiloilta sen sijaan, että itsensä kohtaisi ja tunteet tuntisi. Ihan kuin mieli-keho-kokonaisuus huutaisi ”give me a break” ja haluaisi hautautua maailmaan, jossa voi passiivisesti lillua ilman vastuunottoa.

rautatie

Ennen ja jälkeen

Kun paasto lähentyi loppuaan, en kokenut juurikaan tarvetta palata sosiaaliseen mediaan. Takaisin paluu ei aiheuttanut suuria tuntemuksia tai fanfaareita: somessa ei näkynyt tapahtuneen juurikaan mitään – ei maailmaa mullistavia yhteydenottoja tai elämää tärkeämpiä muutoksia, kaikki oli samalla tavalla kuin lähtiessä.

Itse olin kuitenkin muuttunut. Minusta on edelleenkin mukavaa käydä somessa tykkäilemässä kuvia, vastailemassa ystävien viesteihin tai luomassa sisältöjä, mutta hahmotan sen eri tavalla kuin ennen: välineenä. Välineenä olla yhteydessä rakkaisiin ihmisiin maailman toiselta puolen, välineenä jossa voi kertoa tarinoita tai välineenä rakentaa yhteisöjä ja helpottaa jakamista. Välineenä, joka on aika laittaa kiinni silloin kun on mahdollista syventyä läsnäoloon ja yhteyteen – itsensä ja ympäristön kanssa.

Some-paasto sai minut myös muuttamaan käyttäytymistäni. Ostin herätyskellon ja tein makuuhuoneesta kännykättömän tilan, päätin alkaa soittaa useammin some-näpyttelyn sijaan ja ryhdyin tarkkailemaan, että some-käyttäytymiseni olisi tiedostettua automaattiohjauksen sijaan.

Elämän värit todellisessa elämässä ovat kuitenkin kirkkaampia, yhteys ihmisiin todellisempaa ja sydämen viestit kuulee tarkemmin, kun antaa itsensä vain olla läsnä tässä hetkessä, ilman että pakenee digimaailmaan. Toisaalta somen käyttämisessäkään ei ole mitään pahaa, kunhan sen tekee tietoisesti ja kohtuudella. Sitä voi käyttää välineenä edistämään hyviä asioita, helpottamaan yhteydenpitoa ja yhteisöllisyyttä. Some on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: