Suru tekee meissä työtä


Olen saanut viime vuosina kohdata paljon surua sekä omassa että muiden elämässä. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana surrut avioliiton päättymistä, kahden mummun kuolemaa, tutun työpaikan jättämistä ja montaa muuta asiaa. Ja masennusvuosinani vasta surinkin. Itkin surujani aivan loputtomasti, melkein kuin olisin ollut koko maailman surujen äärellä kunnes itku loppui ja oli poissa hyvin monta vuotta. Onneksi itku palasi.

Suru liittyy luopumiseen ja irti päästämiseen. Nuo kaksi ovat vähän kuin muotisanojakin. On henkistä päästää irti asioista, jotka eivät palvele meitä. Aiheesta olen itsekin kirjoittanut ja puhunut, mutta jotain irti päästämisessä, joka sinänsä voi olla iloinen ja vapautta asia, unohtuu, jos unohtaa inhimillisyyden – ihmisenä elämisen. Luopumisen ja irti päästämisen voi henkistää niin, ettei surulle jää tilaa vaan se asettuu sielun sopukoihin ja koteloituu, mutta ei häviä mihinkään.

Soili Poijulan kirja Surutyö on itselleni tärkeä kirja. Se on sitä sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. Poijula kirjoittaa, että suru on joukko reaktioita menetykseen tai menetyksen uhkaan. Surureaktiot ovat eri ihmisillä erilaisia ja kestävät joillakin lyhyen ajan ja toisilla pidemmän aikaa. Joka tapauksessa suru on hyvin tunne, joka saattaa voimakkuudellaan ja kestollaan yllättää.

Surun kohdalla puhutaan surutyöstä. Kovaa ja raskasta työtä sureminen onkin – se on hyvin kokonaisvaltaista ja tuntuu koko kehossa ja mielessä. Surutyö sanana on sikäli harhaanjohtava, että siihen liittyy häivähdys siitä, miten suru otetaan projektiksi, jolla on alku ja loppu ja se on siinä sitten.

Surutyö voidaan ymmärtää toisinkin – suru tulee ja tekee työtä meissä. Se möyhentää ja myllertää, saa meidät itkemään, vihaamaan, masentumaan, syyllistymään ja muistelemaan kaiholla menetettyä. Vaikeaa sureminen on, koska se tekee niin kipeää. Joskus suru antaa lepopäiviä jatkaakseen taas. Suru on vieraana niin kauan kuin sen täytyy olla, yleensä se jää loppuelämän kaveriksi ainakin jossain määrin. Surutyön tarkoituksena on luoda uutta suhdetta menetettyyn kohteeseen. Surun kohdehan voi olla melkein mitä vaan, mistä olemme päättäneet luopua tai joutuneet luopumaan. Tavoite ei siis ole unohtaa tai katkaista välejä menetyksen kohteeseen.

Surun kanssa eläminen on välttelemisen ja kohtaamisen tanssia. Itse ajattelen, että surutyö on jollain tavalla tehty sitten, kun surua ja surun kohdetta pystytään katsomaan katsetta kääntämättä ja ainakin jossain määrin hyväksymällä se, että menetys ja suru ovat tapahtuneita tosiasioita. Pikkuhiljaa suru asettuu osaksi omaa elämänkaarta eikä ole siitä erillinen osa vaan osa oman elämän kokonaisuutta.

Mitä sitten on lupa surra? Sitäkin minulta kysytään. Saanko itkeä sitä, etten lapsena tuntenut itseäni rakastetuksi? Saanko surra lasta, joka ei koskaan syntynyt? Saanko surra koiraa, joka oli minulle tosi rakas? Onko minulla oikeus itkeä terveyteni menettämistä? Tai sitä että elämä tuntuu valuvan jostain syystä hukkaan? Kaikkea saa surra ja pitääkin surra. Anna surujesi olla ja tulla päivänvaloon.

Joskus surua on vaikea tunnistaakin. Se voi olla piilossa vihan, katkeruuden ja jonkin muun tunteen alla. Ja varsinkin jos menetykseen liittyy jotain traumaattista, on surun vaikea päästä pintaan. Siksi onkin tärkeää työstää trauma surun päältä pois. On tärkeää surra, mutta on myös tärkeää antaa surun tehdä tehtävänsä ja lähteä itsestä pikkuhiljaa pois.

Joskus suru jää kehoon asumaan ja ruokkii kärsimystä – suruidentiteetti voi olla jotain, mihin jää kiinni ja joka palvelee meissä jotain. Suruun liittyykin usein jonkinlaisia roolisiirtymiä: terveestä sairaaksi, aviopuolison roolista lesken rooliin tai eronneen rooliin ja niin edelleen. Roolisiirtymät ovat raskaita ja kuluttavat voimavarojamme, vaikka kyse olisi positiivisista roolisiirtymistä. Rituaaleillakin on surussa tärkeä merkitys, ne ovat siirtymäriittejä elämänvaiheista toisiin ja eri rooleista toisiin siirryttäessä.

Olisipa meillä jokaisella joku, joka näkee surumme ja syvimmät murheemme. Olisipa turvaverkosto, joka ottaa kopin silloin, kun uhkaamme pudota pohjalle. Olisi joku, joka kysyisi, miten jaksamme ja toisi ruokaa silloin, kun itse emme jaksa sitä laittaa. Olisi joku joka oikeasti välittää. Voisitko sinä olla se joku, jo tänään?

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kelläpä, kellä
on vastaansanomista?

Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!

Ja se on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.

– Kirsi Kunnas –


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: