Eläminen vaiheissa

Lapsella sanotaan olevan vaihe vaiheen perään. Minun henkinen kasvuni on myös edennyt vaiheissa. Tyttäreni sairastuminen oli paistinpannulla päähän-tyylin herätys, eikä se pannu ole sen jälkeenkään ihan toimettomana ollut. En pysty kontrolloimaan vaiheitani sen enempää kuin lapsikaan voi vaikuttaa vaiheisiinsa. Jokainen vaihe on ollut tarpeellinen ja opettava. Vaiheet pitää hyväksyä, pitää antaa niiden tulla ja mennä, mutta niihin ei pidä uppoutua liikaa.

Ensimmäinen vaihe oli lukea kaikki mahdolliset henkiset kirjat. Osallistuin kursseille ja luennoille, kävin imemässä viisaampien neuvoja, sillä en vielä luottanut omaan viisauteeni tarpeeksi. Ihastuin siihen kollektiiviseen hurmioon, joka vallitsi henkisissä tapahtumissa. Kalenterini oli täynnä menoja ja tavoitteena oli itseni kehittäminen. Janosin henkisyyttä, arki oli tylsää ja vaikutti tarpeettomalta. Lentelin egoistisessa hurmiossa tapahtumasta toiseen ja tunsin tyytymättömyyttä kotioloihin, olinhan löytänyt syvemmän viisauden!

Sitten tuli vaihe, jolloin mikään tapahtuma ei enää vedonnut minuun. En pystynyt keskittymään kirjoihin. Hiljennyin kotiini integroimaan kaiken kuulemani ja lukemani sisääni. Aloin uskoa, että me kaikki olemme yhtä viisaita, me kaikki olemme yhtä. Koemme vain asiat eri tavalla, eri ajassa, sielunsopimuksemme mukaan. Piti sovittaa uusi ymmärrys parisuhteeseen ja arkeen lasten kanssa. Piti oppia tunnistamaan ego, nöyrtyä takaisin tavalliseksi ihmiseksi, nähdä arvo ja oppimisen mahdollisuus jokaisessa arjen hetkessä.

Olen onnekas, että minulla on suuri perhe ympärilläni, tasapainoittamassa taipumustani ylilyönteihin. Jos uppoudun liikaa oman pääni sisälle analysoimaan ja ymmärtämään, niin unohdan elää elämää. Syvempi ymmärrys on koukuttavaa ja on haastavaa tutkia omia rajojaan.

Tällä hetkellä enimmäkseen uin mudassa tai liitelen korkealla, tasaista maata minulle tarjoillaan harvemmin. Syvän tietoisuusvaiheen sisällä en saa oikein tehtyä mitään. Olemiseni rajoittuu sekaviin ajatuksenpätkiin, joista en saa otetta, sillä ne ovat tunteista kumpuavia, uudistavia ja tuntemattomalla tavalla merkittäviä. Pitää vain olla ja antaa vyöryä. Olen kuin koomassa, uin liimassa ja odotan että sieluni käy läpi jotain, mitä en aina edes ymmärrä sen käyvän läpi. Jos vastustan tätä prosessia, tulen yleensä kipeäksi. Sieluni ohjaa minut sellaiseen tilaan, mikä minulle kulloinkin on parasta. Kesti kauan ymmärtää ja hyväksyä tämä, kuunnella ja antautua vietäväksi.

Syvän ja matalaenergisen vaiheen jälkeen lähden aina liitoon. Ideoita kumpuaa niin, etten pysy perässä. Luovuuden määrä on rajaton, kirjoitan koneella ja odotan kärsimättömästi, että kirjaimet tulisivat näytölle yhtä nopeasti kuin niitä kirjoitan. Syleilen ja rakastan elämää, riemuitsen kun ymmärrän kaikki selkeääkin selkeämmät ajatukseni. Olen todella kiitollinen tästä vaiheesta, mutta muistutan itseäni siitä, että liitovaihe ei ole parempi kuin matalan energian vaihe, molempia tarvitaan. Ei ole valoa ilman pimeyttä.

Näiden kahden vaiheen aikana on muistettava myös elää. Molemmat vaiheet ovat jumittavia, toinen sängyn pohjalle, toinen tietokoneen eteen. Huomaan näiden vaiheiden vaihtelevan niin tiheästi, että tietoisena oleminen merkitsee minulle sitä, että tiedostan kummassa vaiheessa mennään ja sitten muistutan itselleni, että olen tavallinen ihminen, jolla on perhe. Olen tullut tänne elämään tavallista elämää.

Koomassakin pitää tehdä ruokaa ja siivota. Vääntäytymällä väkisin leikkimään pihalle lasten kanssa, tasapainoitan jumitusta. Liitovaiheessa tasapainotan oloani hiljentymällä ja keskittymällä lasten kanssa palapeliin sekä lukemalla iltasatuja, vaikka kuinka tekisi mieli koneen ääreen luomaan uutta.

Eräs viisas nainen on sanonut minulle: ”Ole niiden lastesi kanssa, kukaan henkinen opettaja ei voi sinulle opettaa yhtä paljon kuin omat lapsesi.”

En tässä vaiheessa tarvitse mitään henkisiä tapahtumia. Minun pitää jo uskoa, että sisältäni ja kotoani löytyy kaikki tarvittava viisaus. Minulla on upeat lapset, jotka osaavat helposti kiskoa minut tasaiselle maalle, jos annan heille siihen mahdollisuuden.

Kun olen hukkua ajatuksiini, on parasta lähteä lasten kanssa metsään. Lasten ilolla ja luonnon kauneudella ei ole rajoja. Siellä tietoisuuteni laajenee näkemään elämäni suuremmaksi kuin minun ajatukseni. Siellä ajatuksia ei edes tarvita.

Tolle sanoo: ”Jos et pysty olemaan läsnä edes normaaleissa olosuhteissa, kuten istuessasi yksin kotona, kävellessäsi metsässä tai kuunnellessasi jotakuta, niin et tietenkään kykene pysymään tietoisena, kun jokin menee pieleen tai kohtaat vaikeita tilanteita ja ihmisiä. Nuo haasteet ovat testejäsi tietoisuustilastasi.”

Minulle suurin henkisyyden mittari tällä hetkellä on se, miten hyvin osaan olla rauhan tilassa perheeni kanssa kotona. Pyykkivuorten, ruuan laiton ja kinastelevien lasten ympäröimänä, eläen tavallista elämää. Mittari heiluu vielä kovasti, joten tämä tasapainon etsimisen vaihe kestänee tovin.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: