Oman epätäydellisyyden hyväksyminen ei ole helppoa. Muiden epätäydellisyyden kustannuksella taas voi tehdä itsestään paremman. Voi verrata ja todeta itsensä onnistuneemmaksi. Siihen keltaisen lehdistön myynti taitaa perustua.
Vertaaminen, palkitseminen ja rankaiseminen on tuhoisaa.
Vertaaminen merkitsee, ettei arvosta itseään. Ettei ole riittävä tai tyytyväinen, eikä myöskään pysyvästi onnellinen.
Maailmassa on aina niitä, joilla menee minua ”paremmin” tai ”huonommin”. Täydellisyyteen (mitä se kellekin onkaan) voi pyrkiä, mutta sitä ei voi saavuttaa.
Parhaimmillaan epätäydellisyys juuri ajaakin eteenpäin, kehittymään ja tavoittelemaan kasvua. Ja samalla, epätäydellisyyden hyväksyminen on iso osa ihmisyyttä.
On hyväksyttävä, että on keskeneräinen ja matkalla – ja samalla täydellinen sellaisena kuin on. Täydellinen ihminen kaikkine epätäydellisyyksineen.
Kukaan muu ei osaa elää minun elämääni paremmin kuin minä itse. Mutta minun on annettava itselleni lupa elää ja säteillä. Tätä eivät muut voi tehdä, vaikka usein odotamme apua ulkopuolelta. (Rakastathan, pidäthän minua kauniina ja korvaamattomana?)
On ihmisiä, joiden seinät ovat täynnä sertifikaatteja ja käyntikortissa monta titteliä. En tarkoita, että tämä olisi pahasta: kouluttautuminen useimmiten kannattaa, enkä minä ainakaan haluaisi käydä kouluttamattoman joogaopettajan tunnilla tai itse oppineen hammaslääkärin vastaanotolla.
Vaarana on kuitenkin se, että pätevyys tulee ulkopuolelta. Arvostus tulee plakaattien ja arvonimien kautta.
Mutta mikä tekee minusta pätevän kirjoittajan, joogaopettajan tai äidin?
Äitiys on hyvä esimerkki. Se on jatkuvaa tasapainoilua vaatimusten ja syyllisyyden – toki myös onnellisuuden – välissä. Joskus ei vain jaksa antaa enempää, joskus ei vain pysty venyttämään omaa kärsivällisyyttään.
Sellaisissa tilanteissa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan äitiyteensä ja luottaa siihen, että on omille lapsilleni paras mahdollinen äiti. Minun lapseni tarvitsevat tässä elämässä jostakin syystä juuri sellaisen äidin kuin minä heille olen ja juuri sellaisia kokemuksia joita minä heille pystyn antamaan.
Vain minä voin pätevöittää itseni äitinä ja sanoa itselleni olevani siinä hommassa hyvä. Ainoastaan minä voin tehdä itsestäni pätevän ihmisen: pätevän elämään juuri minuna, omine hyvine ja huonoine puolineni, omalla polullani kulkien. Minulla on oikeus olla olemassa ja nauttia siitä. Nämä ovat aika itsestään selviä asioita, mutta harva tuntuu toteuttavan niitä oikeasti omassa elämässään ja käytöksessään.
Myötätunto itseä kohtaan on valtavan iso asia. Jos osaa antaa armoa ja antaa anteeksi itselleen, voi sen tehdä myös muille.
Niinpä on tärkeää miettiä, millaisella äänellä itselleen puhuu. Kannustaen ja kiittäen vai jatkuvasti muihin vertaillen? Itselleen rangaistuksia ja palkintoja vertailun pohjalta antaen?
Epätäydellisyys on olennainen osa ihmisyyttä. Eikä kannata hävetä sitä, että on ihminen.
Yogi Bhajanin sanoin: ”I’m not interested in how bad you are. All I’m interested in is how good you can be.”
