Runokuva: Hiljaisuuden ääni

Minussa on osa, joka kuiskii äänettä. Se ei tuomitse, vaan suo valonsa omenapuulle, yhtä lailla kuin sen oksan katkaisevalle. Vaikka se ei olisi aina pinnalla, se on aina läsnä. Se osa on iäti tyyni. Olin millainen hyvänsä, se ei muutu. Se vain tarkkailee. Se rakastaa, kuin meri rakastaa suurinta aaltoaan ja pintansa pienintä värettä.

Minussa on myös osa, joka etsii jatkuvasti. Se tavoittelee oivallustensa latvoilla sisempää olemustani. Se on vahva, se tanssii tuulessa. Kun on satanut kyyneliksi asti, se kimaltelee kauniisti, puhtaana ja nöyränä elämän edessä. Hiljalleen se laajenee jokaiseen suuntaan, hapuillen ympärilleen, mutta aina ylöspäin, kohti valoa.

Se osa, jonka useimmat kuulevat ja johon he ensiksi kiinnittävät huomionsa, on herkkä ja kevyt, kuin pieni värisevä lehti tuulessa. Joskus se lepattaa iloiten, ja joskus tanssii myrskyn vietävänä, kunnes irrottaa otteensa ja leijailee kevyesti maahan. Maatuu surusta, herää pienestä hymystä. Ruokkii jälleen ikuista etsijää, joka on aina perillä, aina matkalla.

Ulkoinen olemukseni muuttuu jokaisena elämäni vuodenaikana, se on kuin ääni. Se aaltoilee ja muuttaa muotoaan jokaisen uuden pinnan syleilystä. Jokainen katse on uusi maa, jonka jokainen uusi hymy houkuttaa väreihinsä. Kaikki mikä on nähtävissä, muuttuu alati. Hitaasti tai nopeasti, mutta muuttuu. Se mikä ei muutu, on hiljaisuus. Sisin. Ääni syntyy siinä ja katoaa siihen, mutta hiljaisuus on ollut, on, ja tulee aina olemaan. Ne ilot, naurut, surut ja itkut joissa lehteni havisevat, muuttuvat jatkuvasti, mutta se hiljainen tila hymyn ja kyyneleen välissä on perimmäinen olemukseni. Sieltä kumpuaa luovuus. Aitous. Jokin joka ei tule minusta, vaan minun kauttani. Se tunne joka välittyy, ei ole minua, se on yhteinen hetki minuuden ja sinuuden välillä. Iätön, ajaton ja rajaton sävel, johon sointimme yhtyvät yhdeksi kauniiksi kappaleeksi, sen ajaksi kun kohtaamme toisemme ja unohdamme itsemme.

Synnyn uudelleen jokaisen sydämeni lyönnin välisestä kuolemasta. Tiedän olevani valmis joka ikinen sekunti, kun ulos- ja sisäänhengitys antavat toisillensa merkityksen. Sillä hetkellä minä en tavoittele mitään. Olen avoinna. En minkään ylä- enkä alapuolella, enkä siksi edes keskellä, ja samalla, olen niitä kaikkia yhtä aikaa. Sillä hetkellä ei ole minua tai mitään missä olla. Sillä hetkellä vain On. Hiljaisuus.

Hyväksyn läsnäolevan hetken katseeni hyväillessä jokaista pintaa jolle se laskeutuu, kuin ennen näkemätöntä ja kokematonta Jumalaista luomusta. Vapaudun mieleni kahleista. Juuri nyt olen ensimmäinen ja viimeinen ihminen maan päällä. Kotona. Ensimmäinen hengenveto ja parkaisu, itku olemisen ilosta. Hiljainen hyväksyntä. Kuuntelen. Eikä minulla ole mitään mitä pelätä, sillä katson itseäni maailmankaikkeuden mittaisesta kokovartalopeilistä. Ymmärrän, että olen pakoillut sisimpääni vain kokiessani, etten ole kaiken sen rakkauden arvoinen mitä näen ympärilläni.

Elämä ojentaa kätensä aamun ensimmäisten valonsäteiden suudellessa sinikelloja. Siihen hetkeen minä unohdun. Juuri kun ensimmäinen valonhiukkanen halkaisee pimeyden ja terälehti ojentaa violetit huulensa, katoaa se joka ottaa aikaa. Kyyneleet silittävät hymyyn kohonneita poskipäitä, enkä tiedä miksi. Eikä minun tarvitse, sillä se mikä soi, on perimmäinen olemukseni. Iätön, ajaton ja rajaton. Hiljaisuuden ääni.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: