Sivu 450 – Hidasta elämää

Sarastus: Tämä päivä kiittää

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.

Vuoristorata. Ylös, alas. Ylös. Alas. Ylösalasylösalas.

Huh.

Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.

Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.

Ylös, alas.

Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.

Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme. En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!

Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.

Minä harhailen siellä täällä!

Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.

Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?

Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.

Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!

On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.

Eteenpäin!

Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.

Mihin?

Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.

Se riittää. Tämä päivä kiittää.

Naura itsesi stressittömänä lomalle – Näin se toimii

Nauraminen on oiva stressilääke, eli se laukaisee tehokkaasti kehoon ja mieleen kertyneen stressin. Naurujoogi, lääkäri Madan Kataria jopa toivoo työpaikoille nauruhuonetta, jossa voidaan lievittää stressiä. Ehkä kahvihuonekin toimii, kun sinne tullaan oikealla asenteella!

Tässä syitä, miksi nauraminen on niin tärkeää:

Nauraessa stressihormonin määrä kehossa laskee radikaalisti. Näin keho ja mieli vapautuvat stressikuormituksesta.
Kehoon virtaa endorfiinia eli aivojen kemiallista hyvänolon täsmäainetta. Nauramisen jälkeen olo tuntuu huolettomalta ja kepeältä.
Verenpaine laskee, kivut vähenevät ja immuunipuolustus vahvistuu.
Kun nauraa yhdessä muiden kanssa, keho alkaa tuottaa myös onnellisuushormonia eli oksitosiinia.
Nauru vahvistaa palleaa sekä puhdistaa ja vahvistaa keuhkoja.
Ruoansulatus vilkastuu.
Treeninä 15 minuutin nauru vastaa 40 minuuttia soutulaitteella soutamista.
Nauraessa olo rentoutuu ja ihminen on läsnä tässä hetkessä.

Lähde: Kivinen, Keränen, Ruuti: Parasta aivoillesi – ohjeita aivojen hyvinvointiin (Otava 2010)

Asioita, joita sydän kaiuttaa sielumme pullolleen

Teksti: Jani Wahlman
Henkilökuva: Poksphoto

Vuonna 2003 aloin opiskelella alaa, josta ei tullut tulevaisuuttani. Elin arkea, joka oli onttoa ja jopa merkityksettömän tuntuista. Elin elämääni silloin tasolla, johon kuvittelin kykeneväni. Tasolla, joka oli kai minulle, pelkurille ja saamattomalle, tarkoitettu. Olin pelkuri niiden asioiden kanssa, joita sydämeni kaiutti sieluni pullolleen päivästä toiseen.

Vuonna 2005 erosin yliopistosta, koska en jaksanut roikkua luennoilla. Sen jälkeen kannoin yli puoli vuotta Tampereen yössä raskaita lehtinippuja jakaakseni lehdet tilaajille aamuyön tunteina. Se oli hirveintä työtä, mitä olen koskaan tehnyt.

Yliopistosta eroaminen ja noiden raskaiden lehtien jakaminen olivat kuitenkin kaksi verratonta elämänkoulua. Ne opettivat minulle joitakin sellaisia fundamentaalisia asioita elämästä, jotka kantavat hedelmää vielä tänäkin päivänä, ja uskoakseni koko elämäni loppuun asti.

Yliopistosta eroaminen oli ensiaskel sille tielle, jolla päättäisin aidosti itse, mitä elämälläni tekisin. Lehdenjakotyö opetti, että ainakaan sellaisen työn parissa en elämääni kuluttaisi. Päätin saman tien, että siitä eteenpäin tekisin vain työtä, jota kohtaan tuntisin intohimoa.

Puolentoista vuoden kuluttua yliopistosta eroamisestani aloitin opinnot ammattikorkeakoulussa. Olin edelleen saamaton pelkuri ja meinasin jättää opinnot kesken kahden viikon kuluttua niiden alkamisesta.

Sitten suunta muuttui tyystin.

Pian olin pakottanut itseni opiskelijayhdistyksen hallitukseen, vaikka mieleni oli empinyt ja koettanut vakuutella minulle, että tulisin pelkäämään työskentelyä toisten kanssa. Mieleni vakuuttelut olivat täyttä vedätystä. Toiminta toisten kanssa oli paras juttu elämässäni pitkään aikaan. Sitten tie vei kaikenlaisiin työryhmä- ja toimituskuntatehtäviin. Elämäni kääntyi ylämäkeen ja kulmakerroin nousi eksponentiaalisesti. Henkiset haasteet olivat suurimpia elämässäni, mutta palkkiot noihin haasteisiin vastaamisesta olivat vielä suurempia.

Tästä lyhykäisesti kerrotusta vaiheesta elämässäni opin, että yksi oleellisimmista asioista elämässä on tehdä sellaisia asioita, joita kohtaan tuntee intohimoa. Asioita, joita sydän kaiuttaa sielun pullolleen. Kun henkilökohtaiset arvot ovat samalla kohdillaan, ja ne arvostavat niin itseä kuin muitakin, erityistä hidastamista, väitän, ei välttämättä edes tarvita.

Kun arki täyttyy sydämen toiveiden polun seikkailuista ja ihminen vähät välittää yhteiskunnan tai viiteryhmien hälyäänistä, elämässä ei tarkoituksellisesti tarvitse hidastaa. Oman sydämensä äänen kuuntelu ja sen toiveiden toteuttaminen tuo mielettömästi onnellisuutta ja jaksamista. Se tekee elämästä merkityksellisempää taivallusta, jossa rauhallinen tempo kulkee mukana sisäänrakennettuna.

Kirjoittajan omat blogit:

http://porinoita.blogspot.com/

Ensimmäinen askel onneen

”Jokaisen ihmisen syntymäoikeus on olla onnellinen.”

Intialaisen joogamestari Yogi Bhajanin elämäntyö oli tämän viestin levittäminen.

Mietin nuoruudessani, onko onnellisuus tavoittelemisen arvoista. Rauhallisen ja seesteisen sijaan halusin paljon mieluummin aallonharjoja ja aallonpohjia. Tasainen oli tylsää, eikä siellä tapahtunut mitään elämisen arvoista. Onni kuulosti tasaiselta.

Jossakin vaiheessa ymmärsin, ettei asia ole noin yksioikoinen. ”Onnellisen” elämässä tapahtuu yhtä lailla notkahduksia sinne tänne. Onnellisuus ei ole elämän tapahtumien tuotos. Samainen joogamestari on todennut, että sillä mikä tapahtuu ympärillämme, on hyvin vähän tekemistä onnellisuuden kanssa. Todellinen onni on sitä, mikä yksinkertaisesti vain… on.

Onni kestää egojen oikut, tunnetilojen vaihtelut, ilon, surun ja vihan. Tasaista ei ole olemassa, mutta tasapaino on.

Ollakseen onnellinen on luovuttava onnettomasta olostaan ja poukkoilusta. On tehtävä valintoja. Onnellisuus on siis aktiivista?
Kyllä, ajelehtimalla ei osu onneen.

Ensimmäinen askel kohti onnellisuutta on valinta sitoutumisesta. On äärimmäisen raskasta heilua puolitiessä ja huomata ruohon aina olevan vihreämpää toisaalla. On raskasta vaihtaa työpaikkaa, asuntoa, maata tai kaupunkia, kumppania, harrastusta, kaveriporukkaa…

Onnellisuus kaipaa sitoutumista, jolloin turhan häilyvyyden voi jättää taakseen. Tavoitteet helpottavat matkaa ja auttavat keskittymään.

Sitoutumisella en tarkoita jääräpäistä pysyvyyttä – olosuhteet muuttuvat, suunnitelmat muuttuvat ja joskus suurinta sitoutumista onkin luopua tavoitteestaan. Turhasta kyseenalaistamisesta ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää. Elämässä kannattaa tehdä hyviä päätöksiä, niin omalta kuin muidenkin kannalta.

No mutta mistä sen sitten tietää? Milloin on aika siirtyä eteenpäin tai milloin kannattaa pitää sitoumuksesta kiinni? Luottamalla, kuuntelemalla, keskittymällä. ”Onnellinen” mielletään jopa negatiivisesti simppeliksi. Ja sitä se tavallaan on: yksinkertaista.

Sitoutuminen ja vakaus johtavat automaattisesti kohti seuraavia onnen askeleita. Mutta tärkeintä on ottaa se ensimmäinen.

Sitoutuminen itseensä, elämäänsä ja valintoihinsa on ensimmäinen askel onneen.

Mitä hidastaminen on? – 34 määritelmää

Hidastaminen merkitsee eri ihmisille eri asiaa konkretian tasolla. Olemme Hidasta elämää -sivustolla määritelleet hidastamisen tarkoittavan oman ominaisen elämänrytmin löytämistä, sen kunnioittamista ja sen mukaan elämistä. Mutta on kiinnostavaa, miten me puhumme hidastamisesta – käsitteestä, joka on tullut jo kovin tutuksi mutta joka aiheuttaa aika ajoin sekaannusta. Yleensä se sekoitetaan laiskotteluun.

Tässä on Facebookissa esitettyjä hienoja määritelmiä hidastamiselle:

Vauhdin vähentämistä, mutta ei pysähtymistä kokonaan.

Hypähdä alas oravanpyörästä, näet maisemat paremmin.

Jos on elämä kiireistä ja jatkuvasti tapahtuu paljon, eikä huomio meinaa keskittyä niihin näennäisesti vähäpätösempiin juttuihin, on hidastettava tahtia. Hidastaminen on sitä, että huomataan elämän pieniä tärkeitä asioita isojen keskellä. Hidastaminen voisi olla myös sellaista, että tehdään vähemmän asioita, säästetään voimia ja aikaa johonkin muuhun.

Hidastaminen on mielestäni itsen kuuntelemista ja asioiden priorisoimista. Koska ympärillä oleva maailma vaatii meiltä jatkuvasti jotain, on tärkeää löytää oma rytmi joka voi olla hitaampi kuin muiden muttei välttämättä tarkoita konkreettisesti hitaampaa tekemistä. Hidastamisen eli kuuntelemisen avulla oppii priorisoimaan niitä asioita joita todella haluaa tehdä. Hidastaminen on myös lempeyttä itseä kohtaan ja sitä kautta muitakin kohtaan, se on oman herkkyyden ja voimavarojen kuuntelemista ja tunnistamista, jatkuvaa oppimista ja kasvamista ihmisenä.

Hidastamalla ehtii nauttimaan elämästä. Elämä loppuu jokaisella joskus, miksi pitäisi sinne kiirehtiä?

Korvaan ”määrän” tekemällä harvempia asioita, mutta keskittyen niiden tekemiseen ja siinä hetkessä läsnä olemiseen, minulle hidastaminen ei tarkoita jättäytymistä pois yritysmaailmasta, pikemminkin asenteesta jolla siellä teen töitä.

H i d a s t a sanon aina itselleni kun asiat alkavat vyöryä yli.Aloitan hidastamisen liikkeestä ja puheesta ja niin hidastuu kaikki tekeminen ja lopulta myös se ”vyöry”.

Elämän leppoistaminen.

Mummuni jaksoi aina muistuttaa että ”mihin meillä on kiire tässä valmiissa maailmassa? Eihän meillä muuta olekaan kuin aikaa, ja sitä jää tänne meidän jälkeenkin!”

Makustele, älä ahmi! Minun elämänohjeeni… siis että elää hetkessä kiinni … että kiinnittyy tekemisiinsä…että ei koko ajan vaan pompi….

Priorisoin asioita, mutta saatan silti (näin on ollut aina = tapani toimia) tehdä montaakin asiaa limittäin ja yhtä aikaa, mutta olen luopunut turhasta hössöttämisestä, sähläämisestä ja säntäämisestä. Keskityn sen hetkiseen tekemiseen enkä stressaa tekemättömistä – sillä yleensä ne ei karkaa minnekään, teen kun on niiden aika.

Hidastaminen on elämän ja itsen huomaamista. Se on kuuntelemista ja näkemistä. Hidastaminen auttaa heräämään.

Vaatimattomuutta.

Hengittelemistä, kuuntelemista ja läsnäoloa. Kunnioitusta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä itseään ja ympäristöään kohtaan.

Oma…oma…oma elämä…itsekkyyttä se ei ole…vain omaa elämää…suuntana nenä…oma nenä…

Hidastaminen on sitä, kun ihminen tunnistaa omat arvonsa ja pääsee kiinni sisimpäänsä. Ja alkaa ohjautumaan sieltä käsin.

Halua vähemmän = Mielenrauha

Tee vähemmän, nauti enemmän.

Hidastaminen on itsensä kuuntelemista. Jos ei kuule itseään, ei kuule muitakaan.

Vapautta, luovuutta ja rentoutta.

Juon kahvia olohuoneen sohvalla.

Fokusoituu tähän hetkeen ja ajattelee mikä on nyt tärkeää ja jättää huomisen Herran haltuun.

Hidastaminen on sitä, kun ehtii heittämään lasten kanssa sen toisenkin kepin jokeen ja katsoa, kun se alittaa sillan…

Läsnäolon taitoa, ei etukäteen buukattua kalenteria, vaan vapaus tehdä asioita spontaanisti.

Hetkessä elämistä.

Tempo sellaiseksi, että sielu kestää mukana.

Mihin ihmisillä on sitten kiire? Kaikki ovat hautaan kerenneet, minusta kyllä tuntuu siltä, että tämä kiireinen elämä on ohimenevä ilmiö, ei ole kohta muodissa.

Lomaillaan leväten eikä aikataulutettuina.

Hetkessä olemista, lasten lailla. Ja pienistä jutuista nauttimista.

Keskeneräisyyden ihastelua.

Hidasta elämää on se, että kotiin töistä tullessasi huomasit etanan tietä ylittämässä ja jäit sitä katselemaan!

Syventymistä. Jos kiitää liian nopeasti, jää syvyysulottuvuus kokematta ja kaikki pinnalliseksi. Vähän kuin vesisurffaaja ei tietäisi, mitä meri sisältää.

Sarastus: Elämän tarkoitus: Vol 1

Olen ollut masentunut viime päivinä. Masentunut siksi, että elämäni on käsittämättömän mahtavaa juuri nyt. Ihan kuin olisin vähän onnellinen? Masentuneisuuteni ei johdu siitä, että tuntisin syyllisyyttä onnellisuudestani. Olen alavireinen, koska olen tehnyt tärkeän, sellaisen läpimurtoa enteilevän oivalluksen. Löytänyt Elämän tarkoituksen: Vol 1*.

Pari vuotta sitten seisoin jonossa eräässä tilaisuudessa. Edessäni oli henkilö, jonka tunsin ennalta vain nimeltä. Jonottaessamme tärkeän äänettömästi johonkin erikoistärkeään paikkaan hän käännähti yhtäkkiä ympäri ja ykskantaan, mutta lempeästi kysyi: ”Oletko sinä onnellinen?”

Hiljaisuus.

Aivan yhtä äkillisesti, kuin samaa liikerataa jatkaen, akselillaan sulavasti pyörähtäen, hän kääntyi takaisin. Jähmetyin paikoilleni suu hämmennyksestä auki. Se oli kuin sellainen hidastettu hetki, jossa nanosekunti tuntuu ikuisuudelta ja sanat lipuvat ulos suusta horisonttiin äännähdys kerrallaan niin, että niistä voisi napata kiinni ja työntää takaisin ennen kuin niitä ehtii kuulla. ”Tietysti olen!”, huomasin huudahtavani hänen selälleen kärsivästi, odottamattoman tilanteen hämmentämänä ja närkästyneenä tunkeilusta.

Hän ei kommentoinut vastaustani millään tavoin, oli aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Tuollaisia älyttömyyksiä, puhua nyt onnellisuudesta tärkeässä erikoistärkeänpaikan jonossa!”, ajattelin hölmistyneenä, mutta tyytyväisenä. Olin näet taas kerran testannut teflonpintani kestävyyden. Ping, kysymys sinkosi piinkovalta kuoreltani pois yhtä nopeasti kuin se oli minuun iskenytkin, eikä minun enää tarvinnut ajatella asiaa. Sain jonottaa tärkeänä erikoistärkeään paikkaan, sitähän olin tekemässä!

Emme puhuneet asiasta sanallakaan jonokohtauksen jälkeen. Kesti kauan ymmärtää mitä tuossa hetkessä tapahtui.

Tämä ei ole ainoa tilanne, jossa arkijärjestystäni on horjutettu odottamattomalla kohtaamisella. Se on alleviivattu esimerkki siitä millaisia mahdollisuuksia olen sulkenut itseltäni pois. En ole antanut tilaisuutta arkipäivän pienille ihmeille. Tavatessani uuden ihmisen olen keskittynyt vain miettimään mitä hän minusta haluaa. Jos joku on heittänyt minulle arvaamattoman hymyn tai kauniin sanan, teflonkuori on suojellut minua ja torjunut sen.

Mitä olisikaan voinut tapahtua jos olisin heittäytynyt tuohon jonoimpulssiin, joka minulle tarjottiin? Hukkaan heitetyt ihmeiden aihiot saavat minut nyt alakuloiseksi. Miksi olen tyrmännyt niin monta mahdollisuutta?

Elämän tarkoitus: Vol 1 löytyy arkipäivän pienistä ihmeistä: hymyissä, kauniissa ajatuksissa, hennoissa kosketuksissa. Annamme toisillemme tietoisesti ja tiedostamatta valtavia määriä impulsseja, jotka voivat mullistaa maailman. Näitä ihmeitä kannetaan eteemme tarjottimella jatkuvasti, mutta me, joilla on selkeä suunta ja suunnitelma ja oma pää, potkaisemme tarjottimen kumoon – jatkamme omissa jonoissamme hiippailemista.

Elämän tarkoitus: Vol 1 on olla avoin näille arkipäivän ihmeille – mahdollisuuksien sarastuksille – tarttua niihin kiinni ja katsoa mitä syntyy. Maailmanvalloituksia niistä syntyy! Tiedän, sillä olen tänä keväänä tehnyt jo monta.

* Vol 1 siksi, että luulen elämän tarkoituksia löytyvän tässä matkan varrella vielä lisää.

Onnen äärellä: Ihmeitä kerrakseen

Olin (työ)reissussa ilman perhettäni. Tuntui todelliselta ihmeeltä matkustaa ilman, että joku kysyy jatkuvalla syötöllä, että milloin me ollaan perillä tai kauanks vielä kestää. Tuntui myös kovin ihmeelliseltä ruokailla kerrankin rauhassa ja hotkimatta ilman, että kiinnittää taaperolle ruokalappua tai siivoaa pöydälle kaatunutta maitoa.

Hausfraun pieniä iloja, nämä!

Ja kun on neljä päivää pois kotoa, arki likapyykkeineen, yöheräilyineen ja kaikkine kommervenkkeineen tuntuu taas mahtavalta. Eilen vain huokailin, miten upeaa on olla kotona! Tunsin itseni niin onnelliseksi. Olin kokenut hienoja asioita, mutta melkeinpä parasta oli se, kun sai tulla takaisin.

Joskus täytyy matkustaa kauas, että näkee lähelle.

Se kauas sijaitsi tällä kertaa Turkissa, Kappadokian maakunnassa. Neljän päivän aikana koin elämyksiä, jotka vetivät todellakin hiljaiseksi. Opin myös itsestäni uusia puolia, pärjäsin koti-ikävälle ja voitin pelkoni. Erityisesti jälkimmäinen teki minut onnelliseksi.

Tiesin jo etukäteen, että matkamme aikana nousemme kuumailmapallon kyytiin. Joskus ennen olisin varmasti kiljahdellut, että vau, joko lähdetään. Lasten saannin jälkeen olen löytänyt itsestäni nynnyn puolen. Kaikki tasapaksu ja rutiininomainen on juurikin jees. Huomaan ajattelevani kaikesta vähän hurjapäisemmästä, että ei, eihän sellaista voi tehdä. Kun voi sattua jotain. Nytkin etukäteen hermoilin palloretkeä ja kuten kirjoittamattakin lienee selvää, täysin turhaan.

Hieman aamuviiden jälkeen nousimme kohti taivaita. (Kaikki kuvat alinta lukuun ottamatta Jenny Belitz-Henriksson)

Yritin toki jo kotona miettiä, että pelkääminen on hyödytöntä. Ja sitähän se on. Pelkääminen on turhaa, sillä huomisesta ei kukaan voi tietää. Sen vuoksi jokainen päivä kannattaisi elää kuin se olisi ensimmäinen ja myös niin kuin se olisi viimeinen.

Toki joskus pelkoon voi liittyä vakava syy, mutta usein pelkäämme asioita, joita ei tarvitse pelätä. Sitä paitsi pelko estää elämästä. Se estää meitä tekemästä asioita, joita tahdomme tehdä. Se estää meitä menemästä paikkoihin, jonne tahdomme mennä. Se estää meitä sanomasta sitä, mitä haluamme sanoa. Se saa meidät myös sanomaan asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Joskus pelkäämme, koska menneisyys ohjaa meitä suuntaan, joka ei auta tämän hetken käsittelemisessä.

Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin. Mutta pelkäämme usein niin turhan takia. Ja jälleen kerran tämä tuli todettua, omaan tyyliini uskollisesti kantapään kautta.

Joskus siedätyshoito voi olla ratkaisu. Niinpä minäkin nousin kuumailmapallon kyytiin. Ooh! Se oli todellinen kerran elämässä -hetki. Kokemus oli myös erinomainen tässä ja nyt -fiilistelyyn. Auringon ja kymmenien kuumailmapallojen noustessa taivaalle minun oli pakko nipistää itseäni, että onko ainutlaatuinen näky tottakaan. Keskityin nauttimaan maisemasta tuulen löyhytellessä kasvojani.

Palloja nousee Kappadokian taivaalle jopa sata kerrallaan.

Jälkeenpäin mietin, että tuntuipa lähes uskomattomalta, miten maisema voi rauhoittaa ihmisen niin kiitollisen hiljaiseksi. Luulin, että pakahdun siihen tunteeseen! Kuin olisin rakastanut koko maailmaa! Heh.

Reissussahan on itsestäänselvyys, että sitä pysähtyy ihastelemaan kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa. Samaa voisi harrastaa kotonakin, vaikka ihmeet ovat toki joka maailmankolkassa erityyppisiä. Kotona voi ottaa ihmeenä vaikka sen, että hanasta tulee juomakelpoista vettä. Ja onhan meillä senkin lisäksi vaikka mitä, kuten vaikkapa tämä rakennus.

Sitä vain tulee niin usein kuljettua laput silmillä, ettei aina näe sitä, mikä on.

Wayne W. Dyer kirjoitti jossain kirjassaan, että jokainen päivä tulisi ottaa ihmeenä. Kunpa osaisin itsekin enemmän pysähtyä arvostamaan kaikkea sitä, mikä on. Kaikkea sitä, minkä voi nähdä, tuntea, haistaa, kuulla tai maistaa.

Fiilistellä asioita sitten vaikka vain pienen hetken ajan.

Kun on kiire, sitä ei aina muista.

Kun kaikki toimii, se unohtuu.

Päätin, että tästä hetkestä lähtien otan kaikki ne pienetkin, onnea tuovat asiat vastaan kuin ne olisivat maailman suurimpia ihmeitä. Katson asioita pienen lapsen tavoin arvostaen ja nauttien. No juuh, ainakin lupaan yrittää ja toivon, että muistan lupaukseni vielä ensi viikollakin.

Oikeasti elämähän on ihmeitä täynnä.

Se vain riippuu itsestä, miten asioihin suhtautuu.

Kameli! Vaiko vain vilkas mielikuvitukseni!?

On helppo hymyillä, kun lämpöä piisaa ja maisemat ovat upeat! (kuva: Mikko Hieta/Outdoor Media)

P.s. Matkakuumeisen kannattaa mennä fiilistelemään lisää kuvia Kappadokiasta ja Istanbulista uuden matkailulehti Matkaston upeasta kuvakoosteesta.

Tutkimus: Kolmannes ei osaa rentoutua kesälomalla

Kuka livahtaa salaa mökin taakse lukemaan viestejä puhelimestaan?

Lähes kolmannes (29 %) suomalaisista ei osaa rentoutua kunnolla kesälomallaan. Töitä tehdään jopa kolme tuntia päivässä sen sijaan, että rentouduttaisiin uima-altaalla tai vietettäisiin aikaa läheisten kanssa. Pieni osa tästä joukosta on todellisia työnarkomaaneja.

Yksi kymmenestä (7 %) laiminlyö lomalla läheisiään ja ruokkii työriippuvuuttaan tekemällä töitä yli kolme tuntia päivässä. Nämä tiedot käyvät ilmi Reguksen uusimmasta tutkimuksesta, johon osallistui yli 16 000 vastaajaa yli 80 maasta.

Suomalaiset eivät pelkästään tee liikaa töitä lomalla. Liian moni (18 %) ilmoittaa tekevänsä töitä älypuhelimillaan ja kannettavillaan lähes normaaliin tahtiin auringonoton lomassa. Rentoutumisen ja läheistensä huomioimisen sijaan he yrittävät tasapainoilla työstressin, ärtyneiden puolisoiden ja pettyneiden lasten välillä.

Lomalla on tilaisuus viettää yhteistä aikaa ja rentoutua, ja sillä voi olla ratkaiseva vaikutus työntekijän terveyteen ja työuupumuksen estämiseen. Tutkimusten mukaan stressi lisää epäterveellistä ahdistuneisuutta, ja siksi on tärkeää pystyä aika ajoin irtautumaan töistä täydellisesti.

Reguksen edustaja Olivier de Lavalette toteaa: ”Teknisen kehityksen myötätietoliikenneyhteydet ovat aina työntekijöiden käytettävissä, joten sähköpostien lukeminen ja työtehtävien suorittaminen onnistuu helposti missä vain. Älypuhelimien, kannettavien ja kaikkialla käytettävissä olevien Internet-yhteyksien vuoksi töiden unohtaminen täydellisesti on todella vaikeaa. Terveyden säilyttämisen kannalta on kuitenkin olennaisen tärkeää pystyä rentoutumaan ja viettämään aikaa perheen ja ystävien kanssa.”

Hän jatkaa: ”Työnteon ja perheloman yhdistäminen ei yleensä onnistu. Lomalla työskentely lisää loppuun palamisen riskiä ja pilaa kaikkien lomailijoiden loman. Yritysten on ryhdyttävä etsimään tapoja tehokkuuden ja tuottavuuden parantamiseen, jotta työntekijöiden ei tarvitsisi tehdä töitä vapaa-ajallaan. Vain siten ne voivat varmistaa, että niiden työntekijät pysyvät terveinä ja tyytyväisinä ja tekevät työtä tehokkaasti. Hyödyntämällä joustavia työskentelytapoja ja vähentämällä työntekijöiden työmatkoihin käyttämää aikaa yritykset voivat lisätä tehokkuutta ja antaa työntekijöilleen mahdollisuuden unohtaa työt täydellisesti lomalla.”

Oletko läsnä?

Kun olemme tietoisesti läsnä, koemme olevamme joka solullamme tässä ja nyt. Chirstopher K. Germerin kirjassa Myötätunnon tie (Basam Books 2010) luetellaan tilanteita, joista voit huomata olevasi tiedottomuuden tilassa:

Unohdat ihmisen nimen heti sen jälkeen, kun hänet on esitelty sinulle.
Et muista, miksi tulit keittiöön.
Syöt, vaikket ole nälkäinen.
Hermoilet olevasi myöhässä liikenneruuhkaan juututtuasi.
Käyttäydyt kuin lapsi vanhempiesi luona käydessäsi.
Ajat tunnin moottoritietä, etkä muista siitä juuri mitään.

Kulje omaa polkuasi

”Jokainen ihminen on intuitiivinen ja voi halutessaan elää yhä enemmän vaistojensa varassa. Ja jos te kuuntelette omaa sisäistä ääntänne, nimenomaan kuuntelette ja sitten vielä kuulette sen, se sanoo: tule pois sieltä väkijoukosta, kulje toiseen suuntaan, kulje omaa polkuasi. Tämähän on kuvainnollinen ilmaus, sillä te voitte olla väkijoukossa ja silti loistaa omaa valoanne ja olla osa rakkauden verkkoa. Intuitiiviseen elämään liittyy paljon rohkeutta ja uskallusta. Paljon sydämen ääntä. Sitäkään ei voi maistaa, haistaa tai tieteellisesti todistaa.”

– Kirjasta Maiccu Kostiainen: Hiljaisen viisauden voima, Basam Books 2011

Mummun vuoteen äärellä

Äidilläni on tapana sanoa, että ”sitä, mitä sydän on täynnä, suu puhuu”. Niinhän se on ja pätee tänään, kun tartuin kirjoittamaan kolumnia.

Istuin tänä aamuna 91-vuotiaani mummuni vuoteen reunalla. Mummun vointi on heikentynyt kuluneen kevään aikana, ja hän pärjää yksin kotona vain vaivoin ja tarvitsee tietysti paljon läheisten apua. Minulle hyvin rakas mummu piti minua käsistä, silitti hiuksiani ja kertoi, kuinka paljon välittää. Ja kyseli: ”Miten minusta tämmöinen tuli?”. Vanha ja väsynyt. Ja puhui kuolemasta kuten niin usein ennenkin.

Ihmeellistä kyllä, nyt sen muistan, olen itse esittänyt saman kysymyksen kuin mummuni juuri suorittamiskeskeisimpinä vuosinani. Miten minusta tuli tällainen suorittaja? Miten unohdin sen, mistä olen kotoisin, lapsuuden maisemat ja läheiset ihmiseni? Missä vaiheessa kadotin itseni niin, etten enää tuntenut sisintäni?

”Hidasta elämää. Olet jo perillä.” –ajatus pitää sisällään vapaaehtoisuutta, aktiivisuutta ilman suorittamista, vastuullisuutta ja valinnan mahdollisuuksia. Se on mielen tila – yksi vaihtoehtoinen elämäntapa ja selviytymiskeino meille, jotka kärsimme stressiherkkyydestä ja kiireestä. Hidastamisen tavoitteleminen ja läsnäolon harjoittelu eivät ole olleet matkaa uuteen vaan päinvastoin: paluuta vanhaan ja jo olemassa olevaan – ydintä kohti menemistä.

Sanat ”hidasta elämää” saavat vanhuksen kohdalla uudenlaisen merkityksen. Moni vanhus elää hidastettua ja hiljaista elämää, meille ”downshiftaajille” ihanteelliselta kuulostavaa olotilaa. Hidastunut ja hiljainen elämä ei kuitenkaan ole jokaiselle vanhukselle, ikäihmiselle, seniorikansalaiselle (tai monelle muulle ihmiselle), itse tehty valinta vaan olosuhteiden pakosta syntynyt elämäntilanne. Liikkuminen voi olla vaikeaa ja vaivalloista tai siitä on joutunut luopumaan kokonaan, sairaudet ja yksinäisyys ovat osa jokaista päivää eikä pieni eläkekään välttämättä mahdollista matkustelevaista ja aktiivista vanhuutta. Sänkyyn ja muiden ihmisten ajan ja armeliaisuuden varaan sidottu elämä herättää varmasti kysymyksen ”Miten minusta tämmöinen tuli?”.

Tämänpäiväinen kokemus pysäytti ja jää varmasti ikuisesti mieleeni. Suru rikkoo ihmisessä jotain ja tekee raadollista työtään, puhdistaa ja syventääkin elämää jollain tavalla. Itselleni tämä suru ennakoi aikaa, jolloin joudun luopumaan osasta lapsuuttani ja kätkemään sydämeeni muistoja, joiden en koskaan toivoisi häviävän – kullanarvoisia hetkiä ja syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta suvun vahvojen naisten ketjussa.

Mummun vuoteen äärellä koin täydellisen pysähtymisen hetken. Oli vain tarve istua ja olla, pitkittää eron hetkeä. Ja mielessä oli jälleen kysymys: ”Onko tämä viimeinen kerta, kun tässä elämässä nähdään?”. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hetkessä oli hyväksyvää läsnäoloa täydellisimmillään. Läsnä olivat tämä hetki ja perille pääsy, kuoleman läheisyys, iloa yhteisestä hetkestä ja ennakoivaa surua, luopumisen kipua ja paljon rakkautta.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Mistä elämässä on kyse?

Ihminen kukoistaa, jos hän saa kokemuksen hyväksymisestä ja rakastettuna olemisesta, arvostuksesta ja kunnioituksesta sekä kokee kuuluvansa yhteisöihin, joissa hänen näkemyksillänsä on merkitystä.

Yksilökeskeisyyden lisääntyminen on huomattava kulttuurinmuutostrendi planeetallamme. Yksilön tavoittelema voitto on omiaan vähentämään yhdessä toimimista äärimmilleen viritetyssä kilpailukeskeisessä ilmapiirissä. Yhteisöllisyyttä syrjäyttävä ihmisten yksilökeskeisyys ja keskinäinen kilpailu johtaa ihmissuhteiden välineellistymiseen ja eriarvoistumiseen. Osallisuuden puute on yhteydessä elämän merkityksellisyyden vähentymiseen ja syrjäytymisen riskiin.

Elämmekö yksilökeskeisyyden sumussa, ajatellessamme ettemme enää vaurastuttuamme tarvitse toisiamme takaamaan ruoan, juoman, asunnon ja energian saantia? Vaurauden myötä lisääntyneet mahdollisuudet kuluttaa enemmän aiheuttavat samalla kyvyttömyyttä nauttia rahalla saavutetuista asioista. Myös valintojen määrän lisääntyminen ei enää lisää vapauttamme vaan alkaa tukahduttaa elinvoimaamme. Shampoon valitseminen 30 eri vaihtoehdon joukosta alkaa ahdistaa ja turhauttaa.

Onko niin, että rahaan ja materiaaliseen hyvään keskittyminen on jo kääntymässä hyvinvointia vastaan, sillä hyvinvoinnissa ei ole pohjimmiltaan kyse siitä, minkä kokoinen tauluteevee kotitaloudessa on tai onko sitä edes. Olemmeko jääneet loukkuun kiirettä tuottavaan materian tavoitteluun, vaikka yhä selvempää on, ettei se saa meitä kukoistamaan? Läpimaterialisoituneessa arjessamme lainaamme samalla huomaamattamme tulevilta sukupolvilta, sillä elämme planeetalla, jonka luonnonvarat ja saasteiden sietokapasiteetti on rajallinen.

Jokainen meistä tavoittelee onnellisuutta. Keskimäärin me ihmiset liitämme onnellisuuteen aineetonta pääomaa kuten tieto, ystävyys, itseilmaisu, yhteys muihin ihmisiin, ruumiillinen koskemattomuus, terveys, vapaus, kiintymys ja vapaa-aika. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus vähentää materiaalisten asioiden merkitystä elämässä. Jos saamme varauksettoman hyväksynnän yhteisössä helposti, meidän ei tarvitse varmistaa hyväksytyksi tulemista materiaalisella itsetehostuksella kuten uusimmalla älypuhelinmallilla. Perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen elämän merkitykselliseksi kokeminen ei enää ole riippuvaista uusista tavaroista vaan ihmisten toisiltaan saamasta voimasta.

Kun tansanialaislasta pyytää piirtämään omakuvan, hän piirtää siihen mukaan ystäviään, sillä yksilön identiteettiä ei ole olemassa ilman yhteisöä. Ikivanhan afrikkalaisen viisauden mukaan halutessasi edetä nopeasti, kulje yksin – jos haluat päästä kauas, kulje yhdessä muiden kanssa. Yksin kulkiessa suunnan varmistaminen on vaikeaa, sillä näkemyksen horjuttajia ei ole lähettyvillä. Nopeudenkin tuoma etu karisee, jos suunta osoittautuu vääräksi.

Kukoistamisemme perustuu osallisuuteen. Voimaannuttava yhteenkuuluminen edellyttää, että aika pysähtyy, kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Kohtaamisen pituuden kriteerinä ei ole kellon viisarien asento. Matka jatkuu vasta sitten, kun voidaan lähteä vahvempina kuin oltiin tilanteeseen tultaessa. Näin toimittaessa olemme sisäistämässä sitä tosiasiaa, että kädet pesevät toisensa. Mutta ympärillämme olevat sosiaaliset peilit eivät aina tätä tue: kiireen lausuminen ääneen liittää minut Helsingissä ”tärkeiden ihmisten joukkoon” ja antaa myönteisen signaalin itsetunnolleni. Sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi kiireestä kannattaa puhua vaikka kiirettä ei olisikaan.

Kukoistavassa yhteisössä ei ole läsnä elämänvoimaa tukahduttavia vaatimuksia vaan ehdoitta saatavan hyväksynnän tuomaa voimaa, joka tuottaa iloa ja kannattelee arkeamme.