Hetki itselle.
”Tyhjentämällä itsensä, toisin sanoen päästämällä irti ajatuksista, suunnittelemisesta ja ajasta, ihminen avautuu muille ulottuvuuksille itsessään. Se sekä antaa energiaa että saattaa aiheuttaa kysymyksenasettelujen ja pohdintojen äkillisen selkiintymisen. Kun aika ajoin säännöllisesti, mieluiten joka päivä, pääsee tilaan, jossa on tekemättä ja ajattelematta mitään, voi joskus saada parhaan lopputuloksen.” – Kirjasta Sanna Ehdin: Enemmän energiaa! (Basam Books 2012)
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Olin stressaantunut. Lomani oli alkanut, eikä minulla ollut normaaliin tapaani varattuna kesälle kahta ulkomaanmatkaa, mökkireissuja ja lounastreffejä eleganteissa ravintoloissa. Mitääntekemättömyyden mahdollisuus ahdisti, eikä oloani yhtään helpottanut, että koko ajan satoi kaatamalla.
Loman ensimmäisenä päivänä vedin litimärkää koiraani perässäni ulkona kumisaappaat lätäköissä loiskuen, sadetakkiin verhoutuneena. Manasin kammottavaa keliä ajatuksissani, kun yhtäkkiä pensaasta pyrähti lintu suoraan kohti minua ja törmäsi kovalla voimalla jalkaani. Pysähdyimme molemmat paikoillemme ja tuijotimme toisiamme pöllähtäneenä silmästä silmään. Se pöyhi siipiään ja minä tuijotin keltaista saapastani, jolla se nökötti hämmentyneenä. Ja yhtäkkiä lintu oli poissa. ”ei taas!”, huudahdin. Kohtaaminen linnun kanssa oli aiemminkin ennustanut isoja muutoksia elämässäni.
Niin, vähänpä tiesin lomaani aloittaessa. Pääsisin sellaiselle matkalle, jonka aikana kokisin enemmän kuin yhdelläkään maailmanympärysreissulla koskaan voisin.
Aiemmin keväällä olin istunut mietteissäni olohuoneen sohvalla. Muistan kuinka nostin katseeni ylös kohti vastapäistä oviaukkoa ja kylmät väreet nousivat selkäpiihini; kunpa tuossa oviaukossa seisoisi joku minulle tärkeä ihminen, ajattelin kaihoisasti. Kului kaksi viikkoa, ja ovelle todella ilmestyi joku – Hän! Hän, joka oli minulle usean vuoden ajan ystävä, ja nyt yhtäkkiä aivan uusia tunteita oli herännyt välillemme.
Kevät ja kesä on mennyt kuin siivin, ihmetellen. Olemme viettäneet upeaa aikaa yhdessä: hidasta, rauhallista ja lämmintä. Olemme vaihtaneet viipyileviä katseita ja helliä kosketuksia; sellaisia joiden olemassaolosta en edes tiennyt.
Olen salannut tunteemme ja ajatuksemme tähän mennessä muilta, pitänyt ne vain minun ja Hänen välisinä. Mutta nyt se kai on kerrottava: Olen rakastunut ja muutan Ruotsiin!
Hän yllätti minut kysymyksellään totaalisesti; haluaa että jaan elämäni hänen kanssaan. Haluaa, että seuraan mukana hänen työkomennukselleen Ruotsiin. Kaikki on tapahtunut kovin nopeasti. Mutta miksi tämä tuntuu niin oikealta – oikeammalta kuin mikään pitkään aikaan? Elämä tarjoaa taas uutta mahdollisuutta ja taas minä hyppään, nyt yhdessä Hänen kanssaan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minäkin haluan!
En voi selittää tätä järjellä. Tarvitseeko? Kuinka ihmeellistä elämä voikaan olla, kun sen vastustelematta antaa tarjota kaiken hyvän, joka meitä varten on suunniteltu!
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Viime viikot ovat olleet paluu arkeen. Saunamaista ulkoilmaa olemme pakoilleet sisätiloissa. Mieleni on ollut levoton. Jatkuva liikenteen meteli ulkona ja lapsiperhesotkuinen mekastus kotona ei ole helpottanut tasapainoilua. Niinpä olen monta kertaa palannut ajatuksissani kesään ja Suomessa kokemaani hiljaisuuteen.
Lomalla Suomessa huomioni kiinnittyi monesti hiljaisuuteen, siitä puhumiseen ja jopa sen kokemiseen. Kun kävelin Helsingin keskustassa, kuulin variksen siiveniskut kävellessäni rautatieasemalle – missä muussa pääkaupungissa variksen siipien havina kuuluu päärautatieaseman vieressä? Silti jotenkin paradoksaalisesti jokainen tuntemani haluaa asunnon rauhallisella sijainnilla. Kyllä, hiljaisuus on suhteellista, ei absoluuttista.
Lomalla pääsin myös kokemaan kaipaamani hiljaisuuden. Vietin kaksi päivää retriitissä, jossa oltiin hiljaa. Kokemus oli vaikuttava, mutta vaikea. Koin surua siitä, että hiljaisuutta ei voi viedä mukanaan. Mutta sitten, ensimmäinen oivallus: hiljaisuus ei ole elinehto. Vaikka hiljaisuutta en voi viedä mukanani, niin voin viedä mukanani rauhan. Rauha ja rauhassa oleminen eivät välttämättä tarvitse hiljaisuutta. Ensinnäkin rauhaa voi harjoitella. Se ei kysy aikaa eikä paikkaa. Rauha on tunne, rauha ei välttämättä ole tila.
Toinen oivallus: Hiljaisuus ei tarkoita rauhaa, vaan silloin on koettava hiljaisuuden vaikea puoli. Silloin kuulee ja joutuu kuuntelemaan omia ajatuksiaan, eikä niitä pääse pakoon. Ne on kohdattava. Niihin on totuttava, ellei ole jo tottunut. Hiljaisuutta on helppo paeta tai käyttää sitä ”rentoutumiseen”, silloin kun itse haluaa. Mutta ei sitä tiedä etukäteen, mitä kokee, milloin rentoutuu ja mikä sen saa aikaan. Rentoutuminen ja sitä kautta rauha voivat tulla hyvin yllättävistä tapahtumista.
Kolmas oivallus: Elämäni on monella mittarilla hektisempää kuin aiemmin, mutta silti tunnen oloni rauhallisemmaksi kuin aikoihin. Ulkoisella melulla, liikkeellä, jopa omilla tekemisilläni tai tekemättömyydelläni on vaikutusta rauhan kokemiseen vain tiettyyn rajaan asti. Saan olla rauhassa, jos osaan ottaa oman tilani, oli ulkoinen maailma mitä tahansa.
Rauhoittumisen kykyä voi ja pitää harjoittaa, jos sen haluaa kehittyvän. Rauha voi olla missä vain. Ei tarvitse luopua edes tekemisestä, ei hektisestä elämästä, jos ei niin halua. Rauha voi olla siellä missä minäkin. Niin, ja joskus se on ja joskus taas ei.
Uskotko sattumiin? Minä en enää. Ennen luulin, että asiat olivat ”ihmeellinen sattuma”, mutta sittemmin elämä on opettanut, että manifestointi tai asioiden ”tilaaminen” on ihan ok.
Ystäväni kertoi juuri, että heillä oli tiukka rahatilanne, eikä heillä ollut varaa hankkia uuteen asuntoon mattoa. Hän kävi mielessään, millaisen maton haluaisi: vaaleanruskea tai harmaa karvalankamatto olisi kiva. Asia jäi sikseen, kunnes hän yhtenä päivänä oli viemässä roskia. Roskiksesta löytyi beige karvalankamatto, joka oli hyvässä kunnossa. No, näitä tarinoitahan riittää kerrottavaksi, mutta kerron nyt yhden omistani, joka tapahtui pari viikkoa sitten.
Kävin lauantaina kukkakaupassa fiilistelemässä elinvoimaa (huom! ihanaa ja ilmaista puuhaa). Siellä oli ihania ”wanhan ajan” pelargonioita, ja ajattelin, että sellaiset sopisivat hyvin Rosalan pihalle. Keräsin kolme kukkaa pussiin, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole ruukkua. Katselin ruukkuja hetken, ja tulin siihen tulokseen, että ne ovat hieman tylsiä – ja turhan kalliita. Sitten keksin, että olisipa ihana, jos jostain löytyisi rikkinäinen tuoli, jonka istuinosaan kukat voisi sijoittaa. Päätin viedä pelargoniat takaisin; tulisin hakemaan ne sitten, kun tuoli löytyy.
Kun pyöräilin kukkakaupasta kotiin, minulla oli selvä visio siitä, miltä ”tuoliruukku” näyttäisi. Sitten unohdin koko asian.
Keskiviikkona saimme vieraan. Hän toi mukanaan kolme pelargoniaa. No niin, ajattelin, tuossa ne nyt ovat. Enää vain se tuoli. Saman päivän iltana kävimme katsomassa ystäviemme uutta koiranpentua. Pihalla hengaillessamme huomasin heidän varaston takana rikkinäisen tuolin – josta puuttui istuin osa. Kysyin, että mikä mahtaa olla tuoli kohtalo. Sitä ei kannattanut enää korjata. Pian se oli autoni takaluukussa.
Tältä tuoli näytti ensin.
Näitä tarvitsin ”kukkaruukun” tekemiseen.
Ja tällainen siitä sitten tuli.
Teksti: Kata Hyvärinen
Kaikki olette varmaan kuulleet jutun intiaaneista, jotka roudattiin lentokoneella jotain tuhat mailia pääkaupunkiin. Ja inkkarit tekivät 30 päiväksi leirin lentoasemalle odottaakseen, että sielut ehtisivät tavoittaa matkalaiset. Tämän tuloksena intiaanit missasivat sitten sen kovasti tärkeän tapahtuman, jota varten heidät alunperin paikalle roudattiin.
Tämän kaiken tarkoituksena lienee muistuttaa siitä, kuinka hitaita sielun liikkeet ovat verrattuna mielen liikkeisiin. Itse olen tullut siihen tulokseen, että sielun hitaus johtuu siitä, että se joutuu ottamaan huomioon myös tämän fyysisen olemassaolon eli temppelin. Siis kropan. Ruumiin, joka itsensä kodikkaasti vuoraa entisillä pettymyksillä, vanhoilla kaunoilla ja jumituksilla, jotka mieli tehokkaasti torjuu.
Sillä nykymieli on ympäristön vaikutuksesta pakotettu kaikenlaiseen informaatioähkyyn jostain esikoulusta alkaen, eikä kukaan meistä edelleenkään pysty kaikkea yhtaikaa käsittelemään. Onneksi työelämässä kamppaileville opetetaan erilaisia keinoja hallita tuota ähkyä: syytä pomoa, käytä post it -lappuja ja kanna läppäriä mukanasi töistä kotiin ja kotoa töihin, niin siinähän ne ähkyt kulkee mukana. Ja jos et sitä lappupinoa tai läppäriä mukanasi kanna, niin oma on syysi jos ylenpalttiset asiat ja tuohtumuksen aiheet jonnekin päin kroppaa kiinnittyvät.
Tämä on kovasti valitettavaa niille, jotka eivät tykkää koneista, joihin on melko helppoa dumpata kaikenmaailman ähkyn aihiot. Jos mitääntekemättömän informaation suunta ei kulje yksiselitteisesti ihmisestä tietokoneeseen, niin se jää yksinomaan siihen ihmiseen. Jumiin. Lojumaan. Kalkkeutumaan. Vaivaamaan. On siis parempi käydä tietokonekursseja, blogintekokoulutuksia tai joitain muita fileitä/plussia/traveleita kuin hyväksyä se tosiasia, että tallentamaton tieto jää leijumaan jonnekin sielun ja ruumiin välille.
Toiset kutsuvat tuota väliä aivoiksi. Itse näen asian niin, että sielulla ja aivoilla on tokikin yhteinen linja ja tavoite, mutta ne toimivat varsin erilaisina systeemeinä, jotka toinen toistaan täydentävät ja näiden kahden kohtaaminen tapahtuu ruumiissa. Eli se mikä ei ole vielä ehtinyt sielusta aivoihin, on matkalla sinne jossain kohden kroppaa. Ja se mikä on menossa aivoista sieluun, joutuu niin ikään kulkemaan tuon piinatun kropan kautta.
Ja auta armias, jos se kroppa on täynnä mitääntekemätönta informaatioähkyä, niin kulkuväylä on totaalisen tukossa! Eli sielu hidastuu entisestään. Jos tähän soppaan vielä lisätään mieli, jonka toiminnanohjaus lienee sielun tehtävänä, niin asia mutkistuu entisestään. Sielu ei pysty ohjaamaan mieltä ähkytetyn kropan kautta ja mielen valtaa… niin mikä? Kiire, paine, stressi, työ, hosuminen…
Mikä auttaisi tähän mielettömyyteen, sieluttomuuteen ja oman ruumiin väärinkäyttöön?
Oli heinäkuun alun täydenkuun yö. Päivällä oli ollut hellettä. Nukuin ikkuna auki, jotta yö toisi viileyttä.
Heräsin kolmen aikaan aamuyöstä räkättirastaan räkätykseen. Päivällä olin kerännyt tien varrelta ahomansikoita maistiaisiksi. Niitä oli verraten paljon ja ajattelin kerääväni loput myöhemmin. Unohdin. Muistin sen vasta siinä räkättirastaan ääntelyä kuunnellessani. Sinne taisivat kadota ahomansikat parempiin suihin. Voi sentään, kylläpäs harmitti.
Räkättirastas jatkoi ääntelyään kuin sanoen ahomansikka, ahomansikka, hä hää hä hää. Sitten silmäni rävähtivät auki. Ei hyvänen aika, se syö minun puutarhamansikkani! On tämä sellaista touhua välillä, kun yrittää elää osin luontaistaloudessa. Mansikat muuttuvat elämää suuremmiksi asioiksi. Ensin keväällä tekee paikkausistutuksia, sitten kesän kastelee, kitkee, lannoittaa ja hoivaa. Miten olin saattanut unohtaa linnunpelättimen ja marjojen suojauksen? Nyt harmitti vietävästi.
Yön ajatukset junnasivat paikoillaan. Vaikene räkättirastas! Nukahdin uudestaan mutta heräsin taas neljältä. Tästä tuli nyt tällainen täyden kuun yö näköjään. Ryhdyin vuorostaan miettimään näitä Keskiviikkokolumneja. Onko minulla tarpeeksi aiheita? Mistä kirjoittaisin?
Olen aloittanut luontokuvauksen hiljattain. Opettelen kameran säätöjä ja zoomaan. Zoomaan aina vaan lähemmäs. Saanko perhosen siipien yksityiskohdat, värit ja tuntosarvet näkyviin? Vaihdan kohdetta. Saanko tallennettua ampiaisen työn touhussa, kun se irrottaa puunkuituja laudasta?
Ihmisen mieli on samanlainen. Zoomaamme huomiomme mieltä vaivaaviin asioihin: pesemättömiin ikkunoihin, katsastamattomaan autoon, maksamattomiin laskuihin, kirjoittamattomaan Keskiviikkokolumniin ja räkättirastaihin.
Aamuyöstä alkoi kuulua tiaisperheen ääntelyä, poikaset olivat lähteneet pesästään. Lokki kirkaisi, toinenkin. Keltasirkku aloitti säkeenkertaamisen, hömötiaiset ääntelivät metsän laidalla. Ikkunasta tuli mukava viileys. Laulujoutsen starttasi ja läpytti järven pintaa eteenpäin. Sen huuto ponnahti metsästä kaikuna. Miten taianomaisen kaunista! Kimalainen pörisi ikkunan alla. Sen touhukas ääni alkaa aina hymyilyttää.
Vaihdoin mieleni makro-objektiivin laajakulmaan. Heinäkuun päivät ovat lintumaailmassa jo aika hiljaisia, mutta heinäkuun aamuyö on vielä täynnä laulua ja ääntä. Tunsin itseni onnelliseksi ja kiitolliseksi, että olin herännyt kuulemaan tätä yöllistä konserttia. Laajakulma tuo koko maiseman näkyviin ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.
Ehkä pääsisin jatkossa helpommalla, kun kasvattaisin vaativia mansikoita vähemmän ja keskittyisin niiden sijaan helpompiin ja satoisiin marjoihin, kuten karviaisiin, saskatooneihin ja mustaherukoihin. Voisin kerätä enemmän marjoja metsästä. Ahomansikoita kypsyisi ja saisin vielä lisää maistiaisia. Marjoja riittää kaikille, niin minulle kuin rastaallekin. Voisin tehdä mansikkahillon sijaan raparperihilloa. Luonto tarjoaa niin paljon, kun vain osaisimme arvostaa sitä.
Jos minua väsyttäisi huonosti nukutun yön jälkeen, voisin viettää hellepäivän siestaa. Jos on olemassa ongelma, helpottaa tarkastella sen eri puolia. Ei pidä lannistua, jos heti ei löydy ratkaisua. Alitajunnalle on annettava mahdollisuus puntaroida asiaa.
Otin kynän käteeni ja ryhdyin kirjoittamaan tätä Keskiviikkokolumnia. Kello oli 4.30, linnut lauloivat. Olin jo työpaikallani.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Hän vastaa kipakasti, vaikka hetken hengähdystauon avulla olisikin ymmärtänyt, ettei asia ollut niin vakava. Ei oikeastaan vakava ollenkaan: toinen todennäköisesti tarkoitti sen havainnoksi ja toteamukseksi, ei syytökseksi.
Hän kuitenkin loukkaantuu ja kerää syyllisyyden kuin magneetti.
Ehkä hän oli jo valmiiksi ärtynyt huonosti nukutusta yöstä ja lievästä päänsärystä, liian vähästä huomiosta tai mönkään menneestä palaverista. Hän kanavoi sen tilaisuuden tullen toiseen. Toinen tulistuu ja ampuu takaisin.
~
Lauseen väärä paino tai huolimattomasti valitut sanat muuttavat elämän hetkessä onnettomaksi. Näkymätön kynnys ylittyy, ja tunteella on ylivalta. Hetkeä aiemmin energian olisi vielä voinut valita käyttävänsä johonkin muuhun. Mutta nopean reagoinnin vuoksi neutraali mieli ei ennättänyt toimia.
Hänen toimintaansa ei ohjaa totuus. Hän reagoi toisen kommenttiin, toisen tunteeseen tai vielä monimutkaisempaa, siihen miten hän toisen tunteen tulkitsee. Reagoi. Ego reagoi. Ja vetää molemmat syvyyksiin.
~
Jooginen viisaus sanoo, että todellinen onni asuu teoissa, ei reaktioissa. Englanniksi merkitys on helpompi käsittää: Real Happiness lies in your action, not in your reaction. (Yogi Bhajan)
Kun alamme reagoida ympäristöön, kadotamme itsemme. Emme toimi omasta sisimmästämme käsin. Taistelemme tuulimyllyjä vastaan ja annamme epämääräisen tunteen viedä. Kadotamme yhteyden hengitykseen ja ryhdymme puolustuskannalle tyystin tarpeetta.
Samasta asiasta voisi selvitä olankohautuksella, huumorilla tai halauksella. Niin, että teostaan voisi olla ylpeä jälkeenpäinkin. Ollapa kunniakkaita tekoja, puhtaita ja suoria ajatuksia, voimakkaita ihmisiä.
Se on toisen toteamus. Se on toisen kiukku. Se on toisen mielipide. Se ei vaadi minulta reaktiota. Mutta minä voin vaatia itseltäni tekoja. Oman onneni eteen.
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Ajattelin ryhtyä energiansäästötalkoisiin. Tällä kertaa energiansäästö koskee kovin itsekkäästi itseäni.
Työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä omaa ja koko perheen energiankäyttöä on pakko (siis ihan oikeasti pakko) miettiä. Huonoista yöunista tai lapsiperhesairastelusta johtuvaa arkea ei jaksa, jos siinä on tuhat, tai edes viisi, liikkuvaa osaa. Mutta energiankäyttöä mietin myös lomalla. Omia akkuja ei ladata aikataulutetussa, eri intressiryhmien (puolisot, lapset, sukulaiset) ristiriidat käsittävässä lomasukkuloinnissa. Akkujen lataaminen vaatii usein hyödytöntä, haahuilevaa ja päämäärätöntä ajankäyttöä. Usein tällaista aikaa ottaa vasta sitten, kun ”kaikki” on jo tehty.
Myös itseään kohtaan voi olla taloudellinen ja välttää turhaa energiankäyttöä. Turha tarkoittaa tässä yhteydessä väärällä tavalla kuluttavaa energiaa tai pelkästään energiaavievää toimintaa. Aina ei tosin tiedä, viekö vai tuoko jokin toiminta energiaa – ja tätä ei auta kuin kokeilla. Kun itseään oppii tuntemaan paremmin, tajuaa myös omaa energiankäyttöänsä. Ponnistelu itselle tärkeän asian eteen ei ole oikea paikka säästää energiaa.
Fyysisen toiminnan lisäksi todellisia energiasyöppöjä ovat omat ajatukset. Toki myös välillä tietyt ihmissuhteet, tietyt tilanteet, paikasta toiseen siirtyminen ja rutiinit, mutta usein näihin ei voi vaikuttaa – omiin ajatuksiin suhtautumiseen sen sijaan voi. Monet ajatukset eivät edes näy mitenkään omassa toiminnassa, ne vain pitävät oman peruskulutuksen korkealla. Mutta jo tämän huomaaminen riittää. Se on alku uudelle suhtautumiselle omiin ajatuksiin.
Vaikka lomalla palautuminen on tärkeää, on arjen järjestäminen mahdollisimman helpoksi vielä tärkeämpää. Kukaan ei pysty pitkään elämään yli energiavarojensa, eikä yksi loma tätä paikkaa. Ja lisäksi, ylisuuret lomaodotukset johtuvat usein epätyydyttävästä arjesta. Jos arki on hyvää ja täynnä itselle mielekästä tekemistä, ei loma eroa arjesta kovinkaan paljoa. Riemukseni huomasin lomalla myös tämän!
Jos ei halua elää yli omien energiavarojensa, tarkoittaa se myös kivasta luopumista. Tämä on vaikeaa, koska ensimmäinen perusajatus kivasta luopumiselle on, että jään jostakin paitsi. Fakta on, että niin jäänkin, mutta tilalle saan jotakin muuta. Nykyisin pystyn jo ajattelemaan, että ihan sama mitä. Ei sen niin väliä.
Olen kuitenkin oivaltanut, että tietynlainen rentous ja luottamus elämään säästävät huiman, ehkä jopa suurimman, määrän energiaa. Mistä rentous, helppous ja luottamus sitten syntyvät? Kokeilemalla ja altistumalla itse elämälle, vaikka pelottaisikin. On pakko kokeilla, epäonnistua, etsiä, tyytyä ja nousta sängystä vielä seuraavanakin aamuna. Pienin askelin sitä oppii elämään sen kanssa, mitä on. Vastaanpyristely ja kontrolli kun vasta energiaa vievätkin.
Uskon ja toivon, että omaa energiaa voi oppia säästämään ja itseään lataamaan yhtä vaivattomasti kuin kännykkää tai kannettavaa. Joka ilta ei ole pakko mennä lopenuupuneena energiat käytettynä nukkumaan. Jonakin iltana, ihan pian, olen oppinut ihailemaan uskomatonta taivasta, ukkoskuuroa tai kaupungin siluettiin maalattua taidokasta sateenkaarta.
Teksti ja kuva: Liisa Rauhakoski, Hollanti
Oma hidastamisen muotoni on, että vaihdoin 40 tunnin työviikon 32 tuntiin. Tiedän, että on erittäin tärkeää muistaa kuunnella sisintään edes välillä. Työssäni en saa toteuttaa niitä asioita, jotka tuovat minulle eniten iloa. Kehittyi kaipaus korjata elämää tasapainoon, niin että aikaa jää enemmän harrastuksille, taideprojekteille, oman luovuuden toteuttamiseen.
Kriisi ja uusi idea lähtee usein liikkeelle tyytymättömyydestä, joka alkaa tuoda itseään yhä selvemmin esille. Työ alkoi tuntua liian usein vankilalta, jossa istutaan laskien minuutteja, milloin pääsee kotiin. Keksin vitsin. ”Moi mä oon Hanna kirjanpidosta. Miltäs osastolta sä tuut? -Suljetulta.”
Aloin laskeskella vaatimusten aikamäärää. Firmamme työaika on se maksimaalinen 40 tuntia, ei edes 38 tai 36 tai muu hieman lievempi. Siihen lisätään päivittäin lounastauko, eli läsnäolovelvollisuus on 42,5 tuntia viikossa. Ajan töihin puoli tuntia autolla, eli ajomatkoineen käytän työssäkäyntiin 47,5 tuntia viikossa. Tuntui paljolta.
Alkoi ahdistaa, että aina on kiire. Joka ilta on liian lyhyt. Kaikkea lykkää seuraavalle illalle ja siitä viikonlopulle, kun ei vaan ehdi. Jos huomaa maanantaina tarvitsevansa jotain sellaisesta kaupasta, joka sulkee klo 18, sen voikin sitten suunnitella samantien perjantai-illaksi, jolloin meillä on kaupat pidempään auki.
Ennen sitä ei kumminkaan ehdi; ajomatkan jälkeen saavun omalle kylälle juuri silloin, kun kaupat sulkevat oviaan. Odotan siis koko viikon pääseväni menemään yhteen normaaliin kauppaan. Oikeastaan naurettavaa.
Ja sitten, kun on kaunis sää, kun talvella aurinko nousee punaisena pallona ja laskee violettina ja vaaleanpunaisena taivaana ja on kuuraa luonnossa – millon siitä otan yhdenkään valokuvan? Koko viikon menen pimeässä töihin ja tulen pimeässä töistä takaisin joka päivä. Millon on tilaisuus ottaa yksikään maisemakuva, jota suunnittelee? Milloin? Ei yhtään Jumalan taukoa.
Ja milloin saa tehdä spontaaneja asioita? Saada idean ja toteuttaa sen. Sellasta ei ehdi 40 tunnin työn välissä. Sillon ei ole saumaa olla spontaani. Se ei koskaan sovi aikatauluun. Saa idean ja haluaa toteuttaa sen, mutta: on jo myöhä ilta ja huomenna pitää nousta seitsemältä, joten en alakaan harrastamaan. Tai: en voi alottaa yhtään mitään nyt, kun pitää lähteä töihin yhdeksäksi tunniksi; illalla sitten ehkä.
Eihän tässä ehdi tajuta elämän kauneutta, kun juoksee 40 h töissä. Ei ole sitä aikaa rauhoittua. On liian hengästyttävä ohjelma. On kiirehdittävä asioita, että saa kaiken vapaa-ajalla tehtyä. Ei se voi olla luonnollista niin. Mikä elämä on? Elämä ei saa olla pelkkää työntekoa!
Kun saa jonkin valmiiksi, seuraava tehtävä odottaa. Vaikka parhaansa tekisi ja olisi pelkästään ahkera vapaa-ajallakin, ei saa kaikkea tehtyä. Ja jos on ahkeraksi kasvatettu, ei anna itselleen rauhaa ennen kuin viimeinenkin tehtävä on toimitettu.
Ja sitä hetkeä ei tule.
Taas meni viikko, taas meni kuukausi, ja ennen kaikkea haaveili siitä, mitä tahtoisi tehdä, jos siihen olisi hetki aikaa keskittyä, juuri nyt, ja toteuttaa ideansa. Niin paljon menee minulta ohi, kun istun vain töissä.
On paljon ihmisiä, joilla ei ole tätä tunnetta. He ovat löytäneet tarkoituksen tekemistään töistä. Ovat onnistuneet kouluttautumaan alalle, josta pitävät, ja saaneet suuntaansa vastaavan työpaikan. On ihmisiä, joilla ei ole merkittävää harrastusta, ja joille työ on todella se tärkein mielihyvä ja täyttymyksen lähde.
Hyvä sekin.
Minulla taas oli polttava tunne siitä, että minulta menee paljon ohi sillaikaa, kun istun töissä; työpaikassa, joka ei vastaa intohimojani eikä elämäni tarkoitusta. Haluaisin elää elämää; havainnoida säätä, kulkea luonnossa, ajatella. Haluan myös kokea musiikkia, taidetta, kirjoja, runoutta, oivaltaa. Haluan itse luoda, kuvia, kirjoituksia. Kaikki tämä tarvitsee aikaa rauhoittua, ja aikaa tehdä.
Nonsense-proosarunoni tähän väliin:
Administrator on sama asia ku konttorirotta.
Siis tätä taiteen tekoa mä käytän yleisesti hyväksyttynä syynä elää.
Yleisesti hyväksytty ekskjuussi.
Commonly accepted excuse.
What’s your excuse?
Syy tai tekosyy.
Syynsä kullakin.
Suuri askel on jo tajuta, että vastuu on omassa kädessä, että tuntimäärästä voi neuvotella ja sen saa päättää itse. Olen onnekas, että tämä on mahdollista. Tässä länsimaassa minun ei ole pakko olla 40 h töissä maksaakseni välttämättömimmän.
Totesin myös, etten tällä tavallisella pienipalkkaisella työnteolla rikastu kuitenkaan. Palanen aikaa on sitä palkan palasta tärkeämpää. Kyllä tässä pärjää. Olen muutenkin säästäväinen.
Joten päätin ostaa itselleni yhden päivän viikossa aikaa elämään ja luomiseen. Malja sille. Keskustelin esimiehen ja henkilöstöosaston kanssa ja sain suostumuksen, että voin laittaa sisään hakemuksen neljän päivän työviikosta. Paradis. Tämä on pieni askel, mutta erittäin tärkeä muutoksen signaalina ja arjen kannalta. Neljä vai viisi päivää, siinä on minulle ero tyytyväisen ja turhautuneen työntekijän välillä. Siinä on minun itseni tekemä teko merkiksi siitä, että kuuntelen omia toiveitani ja oikeasti järjestän lisää aikaa sille, mikä on minulle tärkeämpää kuin työ. Itse sen päätän, että aika on niin arvokasta, että haluan ostaa siitä osan rahalla takasin itselleni. Ei kai tämä mikään radikaali asia ole kokonaisuutta katsoen, muttakuitenkin niin tärkeä saavutus.
Symbolisesti se on suurta siinä mielessä, että tällä hetkellä kehitys ei ole mahdollista oikein missään asiassa: työympäristö masentaa muutoksineen ja henkilöstövähennyksineen ja työmarkkinat tuolla ulkona eivät tarjoa vaihtoehtoja päästä mihinkään varsinkaan järkevään tai parempaan duuniin; olosuhteet tuntuvat pakottavan tyytymään tasan siihen, mitä on käsillä ja olemassa jo nyt. On sitäkin hienompaa, että näinä tukalina aikoina sittenkin onnistun yhdessä ajamassani hankkeessa, jossa otan päätöksen omaan käteen ja pysyn tiukkana, kunnes se on tehty.
Kiitän, että tässä asiassa esimies ja henkilöstöosasto tukivat muutosta ja mahdollistivat sen. Useita keskusteluja on käyty, ja kävin ne oikeaan aikaan, kunnes saatiin virallinen lomake täytettyä.
Nyt uskon, että kun tämä asia on kääntynyt parempaan päin ja toiveeni toteutettu, on helppo olla tyytyväinen monessa asiassa, rauhoittua, luopua turhautumisesta ja olla taas sisältä iloinen, kuten ihmisen kuuluu olla. Voin olla lempeä asioita kohtaan.
En hermostu ja säiky tyhjästä. Muistan hengittää ja jaksan keskittyä. Tällä on niin monia positiivisia vaikutuksia eri tasoilla… se on hienoa.
Toivon ankkuroitumista. Taitoa olla. Kiireen keskellä on niin leijuva, pintaa raapaiseva olo; kaikkea pitää sivuta, mutta mihinkään ei ehdi keskittyä.
Muutoksen jälkeen tunnen kuuluvani itse taas joukkoon, jolla on asiat hyvin. Olen päättänyt olla kiitollinen jokaisesta vapaasta keskiviikosta, jonka sain, muistaa sen, että tämä on tietoisen tavoitteluni tulos. Onnellisuus onkin nyt helppoa, kun uusi rytmi on juuri lähtenyt rullaamaan. Lähdin pyöräretkelle. Kevään ensimmäinen perhonen lenteli pyöräreitin varrella: sitruunaperhonen, iloisen keltainen. Eikö sen pitänytkin tuoda hyvää onnea vuodeksi. Ymmärsin, että sekin perhonen olisi jäänyt näkemättä, jos olisin ollut töissä. Ihanaa, että saan pyöräillä, nähdä maailmaa ja perhosia, ihanaa, että on 32 h viikko ja saa elää kevään ensimmäisiä kauniita päiviä ulkona. Itkin oikein onnesta, etten istunut toimistossa sinä päivänä.
Sitten tulee vanha kunnon syyllisyyden aspekti ja vastaan väittäjät käymään sisäistä taistelua. Saanko nauttia vapaa-ajastani? Olenko todella ansainnut tämän? Saanko olla onnellinen? Henkinen totuus on kumminkin, että on parasta huolehtia ensin omasta tyytyväisydestään, jotta voi olla hyvä muille ja jakaa onnestaan.
Vaihtoehtoinen elämänmuoto/elämänkatsomus nähdään usein uhkana, ja siitä nousee usein väittely. Kuitenkaan noudattamalla itsestä hyvältä tuntuvaa mallia ihminen ei välttämättä ollenkaan tahdo sanoa, että malli on jokaiselle oikea, tai ole tuputtamassa sitä muille. Itse pidän matalaa profiilia enkä hehkuta kaikille kohtaamilleni ihmisille vähempien työtuntien ilosanomaa. Törmäyksiä voi nimittäin tulla hyvin helposti, jokin seikka asiassa ärsyttää vaikkapa sitä kanssaihmistä, joka todella nauttii työstään ja haluaa omistautua sille maksimaalisella työajalla.
Tottakai on ihmisiä, jotka tekevät vuorokauden ympäri töitä omassa yrityksessään, ajavat asioita, tekevät tärkeitä asioita ja paljon ylitöitä eivätkä edes halua muuttaa asiaa. Ihmiset ja heidän motiivinsa, halunsa, kykynsä ja kiinnostuksen kohteensa ovat hyvin erilaisia. Toivoisin vain, etteivät paljon tai liikaa töitä tekevät olisi katkeria jokaisesta osa-aikatyöläisestä ja tuntisi rahoittavansa erilaisten lusmuilijoitten elämistä. Minä haluan rahoittaa itse itseni, juuri riittävässä määrin.
Työkaverini sanoi: ”Jos onnellisuutesi riippuu siitä, että vähennät työtunteja, silloin et ole oikeassa työpaikassa.” Se on totta. Minulle mikään työpaikka ei olekaan oikea, koska olen kuvataiteilija, taidekäsityöläinen ja kirjoittaja ilman pestiä, jossa minulle maksettaisiin näistä toimista. Työ on minulle rahan ansaitsemista sekä bonuksena ihmissuhteet, haasteiden voittaminen ja iloitseminen hyvin hoidetuista tehtävistä, onnistuneesta vastuualueeni organisoinnista ja kaikista sellaisista sisällön yksityiskohdista. Mutta intohimoni toteutuvat vapaa-ajalla eivätkä töissä.
Että lusmuilua, sanoo moraalitantta. Vanhat ajat. Siinä, kun leppoistamista moralisoidaan, puhuu vanha aika. Mikä se on se kristillinen työmoraali, tai siis luterilainen työn pakko? Ei se ainakaan Raamatusta tule. Siellä lukee, että katsokaa kedon kukkia ja taivaan lintuja ja olkaa huoletonna. Mistä tulee se ”raada, raada”, jota meille edelleen hoetaan? Miksi sitä tulee hokea, jos ei ole pakko tienata 40 h palkkaa elääkseen? Kuka sen pakon sitten minulle pakottaa päälle ja miksi?
Ymmärrän kyllä, että vasta vähän aikaa sitten oli kovat ajat. Oli sota, puute, jälleenrakennus. Silloin oikeasti tarvittiin jokaisen panosta. Mies raatoi rakennuksilla ja emäntä kotona. Emännällä oli elikot hoidettavana ja lapsikatras ja sukulaiset. Piioille, rengeille, työmiehille, kaikille, piti leipoa päivittäin leipää tai kerran viikossa aitta täyteen.
Mutta ajat ovat muuttuneet. Miksi minun pitäisi leipoa joka päivä leipää, jos minulla ei ole yhtäkään sukulaista sitä syömässä? Ei tule kukaan nälkäinen ovesta, vaikka leipoisin kuinka. Joten on mahdollisuus ottaa iisimmin ja päästää suorittamisesta välillä irti.
Me olemme nykyään niin onnekkaita, että meillä on mahdollisuus. Ehkä se ankaruus onkin kateutta: ”Miten noi kehtaa ottaa iisimmin, kun me emme siihen koskaan pystyneet? Meillä ei ollut siihen lupaa, miksi uudella sukupolvella pitäisi olla?”
Mutta ajat kehittyvät, olosuhteet muuttuvat, ja ihmiset muuttavat elämäntapaansa olosuhteiden mukaan. Ei lusmuilu rapauta yhteiskuntaa, vaan lusmuilu on vastaus siihen, että yhteiskunta on muuttunut, arvot muuttuvat, ihminen näkee uusia mahdollisuuksia ja ajattelu kehittyy. Nyt on uudet olosuhteet. Ehkäpä ne ovat paremmat kuin vanhat ajat.
Puhutaan vanhoista hyvistä ajoista. Mutta ehkeivät ne olleetkaan hyvät. Ne olivat ankarat ja piti olla aina ahkera, muuten tuli perikato. Nyt meillä on mahdollisuus hidastaa ja olemme siitä kiitollisia. Ei sitä ole syytä syyllistää ja pilata vanhoista ajoista kumpuavalla ankaruudella ja tuomitsemisella. Nykyään mitään katastrofia ei tapahdu, vaikkateemmekin vain 32 h töitä.
Monessa työpaikassa työntekijät aistivat sen, että työntekoa pitäisi alkaa mitata modernimmin, sisällön ja aikaansaatujen tehtävien mukaan, eikä niinkään asettamalla aikaraamit 8,5 tunnin läsnäolopakosta päivittäin. Kukaan ei voi olla tehokas tauotta 8 tuntia, ja silti sitä odotetaan työntekijältä edelleen. Työviikon lyhentäminen vaikutti itselläni positiivisesti työsuhteeseeni, työmoraaliini ja tehokkuuteeni. Jaksan paremmin ja paahdan mielelläni töitä hyvään tahtiin silloin kun tehtäviä on paljon, jotta saan nauttia vapaapäivästäni sen jälkeen. Työviikon lyhentämisen seuraukset voivat olla positiiviset myös työnantajan kannalta, kun työntekijän jaksaminen paranee, mahdollisesti stressin välillisesti aiheuttamat sairauspoissaolot ja burnout-tapaukset vähenevät jne jne.
Taloudelliset seikat tuodaan esille vasta-argumenttina: että nimittäin kaikilla kansalaisilla olisi velvollisuus tehdä maksimimäärä töitä, jotta verorahoja tulee valtion kassaan ja hyvinvointiyhteiskunta voi pitää itseään yllä. Ei minulla tähän ole tyydyttävää vastausta, paitsi että ajat ja trendit vaihtelevat. Aiempina vuosikymmeninä naiset olivat tyypillisesti kotiäiteinä eivätkä osallistuneet työelämään, silti silloinkin rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nykyään en ole sellaista miestä tavannut, jonka palkka olisi yksistään riittävän suuri koko perheen elättämiseen. Ennenvanhaan työpanokseni kodin ulkopuolella olisi ollut 0%, nyt se on sentään 80%.
Yleisesti ottaen näen asian niin, ettei ihminen ole tärkeimmässä roolissaan yhteiskunnan jäsenenä eikä ensimmäisenä prioriteettinaan talousjärjestelmän palvelija. Eivät finanssit ole koko totuus elämästä, vaikka uutiset edustavatkin tällaista maailmankuvaa. Ihminen on ensisijassa sielu.
Elämä, maailma, on täynnä ihmeitä. Tahdon kokea niitä. En unohtaa ne kiireeseen. Tahdon kokea ja kehittyä rauhassa. Tahdon löytää polkuja, joita jo niin kauan olen etsinyt. Tahdon, että minulla on aikaa kuunnella vaistojani.
Haluan olla kiitollinen elämästä. Siihenkään ei jää aikaa, jos on koko ajan kiireessä. Hidastamis-teema ja osa-aikainen työ on pohjimmiltaan henkinen asia. Henkinen päätös. Henkisyyttä tavoitteleva muutos. Henkisyys itsensä löytämisen uskontona.
Sielun asia.
Kodin Kuvalehti painoi sivulleen ”erään teini-ikäisen” netissä esittämän kysymyksen: ”Mitä eroa on downshiftaamisella ja lusmuilulla?” Kysymys jäi avoimeksi ja näin vertaillen sille onkin helppo naureskella. Mutta tähän on olemassa vastaus, nimittäin: henkinen aspekti.
On olemassa suurempia asioita kuin rahan ansaitseminen mihin tahansa tarkoitukseen. Velvoitteiden takana on olemassa vapaus, ja siitä haluan kokea pienen osasen rajallisen elämäni aikana. Elämä on lahja.
Shakti Pad -bloggari Noora Lintukangas vastaa Hidasta elämää -sivuston perinteisiin kysmyksiin.
Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen Noora, kahden pienen tytön äiti, jogini, yrittäjä ja joogaopettaja. Olen naimisissa supermiehen kanssa, ja asumme Loviisassa parisataavuotiaassa hirsitalossa, jossa on hyvä hengittää. Tulen sieltä sun täältä ja olen matkalla kohti valoa.
Sain ensi kosketuksen kundaliinijoogaan 2006 aavikolla Egyptissä: brittiläinen opettaja veti täydenkuun aikaan myöhäisillan joogatunteja tähtitaivaan alla. Tunnin jälkeen syötiin ja nukuttiin beduiinimatoilla, aamuviideltä herättiin joogaamaan.
Olin mukana vain kerran, mutta kokemus oli erityinen ja jätti minuun pysyvän jäljen; jonkinlaisen kaipauksen kohti jotakin määrittelemätöntä.
Maisemat ja joogalajit vaihtuivat moneen kertaan ennen kuin päädyin kundaliinijoogan opettajakurssille. Jotakin loksahti kohdalleen. Olen hyvin sitoutunut joogaharjoitusten ja meditaation viitoittamaan polkuuni ja hyvin iloinen siitä, miten paljon tietoisuutta, kärsivällisyyttä, kiitollisuutta, pyyteettömyyttä, armoa ja onnea se on elämääni jo nyt tuonut.”
Millainen on tavallinen päiväsi?
”Herään tyttärieni kanssa, syömme puuroa, käymme puistossa, kirjastossa tai kaupassa. Lounaan jälkeen laitan lapset nukkumaan. Iltapäivällä touhu jatkuu ja teemme normaaleja lapsiperheiden askareita pyykinpesusta askarteluun ja ruoanlaittoon. Syömme yhdessä isän tultua kotiin. Jossakin välissä joogaan ja teen tietokoneen ääreen painottuvat työni. Ja jos suinkin mahdollista, nukun päiväunet.”
Miten hidastat arjessa?
”Lasten kanssa päivät ovat samaan aikaan hektisiä ja hitaita. Jos tuntuu siltä, että menee liian lujaa, hengitän pitkään ja syvään.”
Mottosi?
”Real happiness lies in that which never comes or goes but simply is. (Yogi Bhajan)”
Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?
”Kirjoitan arkielämän joogasta, sillä suurimmat joogaharjoitukset tapahtuvat joogamaton ulkopuolella. Tämä liittyy tietoisuuteen omasta itsestä, motiiveista, tunteista ja toimintatavoista, ennen kaikkea vuorovaikutustilanteissa.
Blogin nimi Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurbanin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Blogi on minun Shakti Padini, jonka kautta jäsennän omaa suhdettani joogafilosofiaan ja joka auttaa minua sitoutumaan. Enkä pane lainkaan pahakseni, jos joku muukin saa siitä omassa Shakti Padissaan voimaa ja toivoa.”
Poikkeuksellisesti keskiviikkokolumnistit Miia Leinonen ja Sanna Wikström keskustelevat yhdessä kesästä, kesälomasta ja sen ansaitsemisesta.
MIIA: Moni ystävä Facebookissa laskee päiviä loman alkuun. Eräänä päivänä olin kirjoittamassa ystävän seinälle ”Olet lomasi ansainnut”. Ja hetkinen. Enpäs laitakaan.
Jälleen kierrän ajatuksissani samaa rataa. Nytku on enää muutama päivä loman alkuun.
Sitku on loma. Ja siinä sitä taas eletään ihan jossain muualla kuin tässä hetkessä. Mitäs sitku loma on ohi ja sitku alkaa työ ja sitku tulee lumi ja pakkanen? Sitte ollaan suu mutrulla ja nenä nyrpeänä ja aletaan odotella joulua ja seuraavaa kesälomaa.
Ollaan me ihmiset kans. Osaispa nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaisesta päivästä, säästä ja arjen huolista huolimatta. Mutta on se ihanaa, että on kesä ja lähestyvä loma. Saa pakata kissan ja tenavat autoon ja suunnata kohti mökkiä. Kun nelisen viikkoa on hyttysten syötävänä, on kiitollisuus katossa, kun palaa maalta kaupunkiin kunnallistekniikan läheisyyteen.
Mutta olenko lomani ansainnut? Mitä vuoden aikana on tullut tehtyä? Sainko sittenkään suoritettua tarpeeksi?
SANNA: Lomarahat ansaitaan, mutta lomaa tarvitsemme tasapainoiseen elämiseen pieninä palasina ympäri vuoden. 15 minuuttia päivässä ilman ajatuksia, tekemistä tai kontrolloitua aikaa. Pidempiä hetkiä vapaapäivinä. Mutta on myös totta, ettei loma tunnu lomalta, jos aina olisi lomaa. Tai kuten eräs opettajani sanoi: ”On kivaa, että on kivaa, mutta kivakaan ei ole kivaa, jos on aina kivaa.”
Tasapaino, sitä me tarvitsemme kaikkina aikoina. Mutta se ei tarkoita sitä, että kesäkuussa tehdään käsillä ja jaloilla, että ”olisi ansainnut kesälomansa”. Tuntuu, että se, joka hienoimmin kaatuu maaliviivalle, on ansainnut lomamitalin.
Minä ehdottaisin työpaikoille ohjattua lomalle lähtö-ja paluuretriittiä, joka varmistaisi liukuman lomalle niin, ettei ensimmäisiä lomaviikkoja tarvitsisi keräillä itseään. Loma ei olisi pelkkää pään tyhjentämistä, vaan voisi olla heti loman alusta tyhjällä päällä, leijailla kuin kevyt voikukan siemen.
Ja mitä sitkutteluun tulee, olisi sääli, jos kauniit ei-lomapäivät menisivät ohi, koska vain odotamme lomaa. Loma on täällä, jokaisessa hetkessä, kun annamme voikukan siemenen keveyden vallata mielemme, käymme lounaalla terassilla, pyöräilemme töihin ajan 
kanssa, nautimme ilta-auringon lämmöstä. Myös loman jälkeen, eikö niin?
MIIA: Luulen, että olemme, ihan jokainen, lomamme ansainneet. Ansaittu loma tarkoittaa monelle aikaa perheen, sukulaisten ja ystävien seurassa. Loma tarkoittaa paitsi vapautta töistä tai työttömyydestä, arjen rutiineista, myös annettua aikaa muille ihmisille. Läheisemme ovat ansainneet meidät hetkeksi itselleen. Erityisesti loma-aikoina kerätään muistoja perheiden ja sukujen yhteisiin varastoihin.
Olemme myös ansainneet hetken aikaa auringossa. Suomessa paiste on niin harvinaista herkkua, että siitä nauttimista varten Suomessa on kehitetty kokonainen palkallinen lomakulttuuri lomarahoineen päivineen. Iloitaan kesästä suomalaiseen hienoon ja yksinkertaiseenkin tyyliin: käydään mökeillä, nautitaan järven tai meren tuoksusta, grillaamisesta ja jäätelöstä. Pysähdytään ostamaan mansikoita ja hymyillään kilpaa auringon kanssa. Viljellään hyvää oloa ja kuten Sanna ihanasti sanoitti: eletään voikukan siemenen keveydellä.
SANNA: Kun kastat varpaanpään, älä ajattele uimista. Kun ostat mansikoita, älä pelkästään pakasta, vaan nauti kesän ainutlaatuisesta mausta. Kun ajat pyörällä, unohda määränpää. Kun koet hetken, joka tuntuu täydelliseltä, älä pilaa sitä ajattelemalla, että kohta tämä loppuu.
Täydellisesti koetut kesähetket opettavat meitä rentoutumaan, päästämään irti ja luottamaan, että elämä kantaa. Niillä opeilla on hyvä jatkaa loman jälkeenkin. Tuon tunteen olemme ansainneet!
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Aamulla hyväntuulisena herätessäni aloin miettiä, miten helposti toisen ihmisen päivän saa pilattua. Toisen mielen pystyy pahoittamaan sekunnissa, riippumatta siitä, onko kyseessä joku rakas ihminen tai aivan random ventovieras, jonka kohtaaminen voi olla monen sattuman summa. Ei tarvita kuin muutama huonotuulinen sana tai yksi ylenkatsova ilme, niin kas, tehtävä on suoritettu.
Tovi sitten kirjoitin Aalto-yliopiston ja Turun yliopiston tutkimuksesta, jossa kerrottiin, että voimakkaat tunteet tarttuvat. Eli yksinkertaisesti: Negatiivisuus lisää negatiivisuutta. Ei hyvä. Onnellisuus lisää onnellisuutta. Erittäin hyvä.
Aina huonotuulisuutta ei voi estää, ihmisiä kun olemme. Meillä on omat murheemme, huolemme ja ongelmamme. Kuitenkin oman negatiivisen olon purkamista sivullisiin ihmisiin voi välttää. Jos omaa kupolia kiristää, silloin kannattaa pysähtyä miettimään, mikä minua vaivaa. Miksi teen näin? Ärsyttääkö minua todella se, että tuo tyyppi änkesi viereeni bussissa vai kenties se, että olen valmistautunut työtapaamiseen huonosti?
Haa, arvasin!
Oma olo ei parannu toisille kiukuttelemalla. Huonotuulisen purkauksen jälkeen oma fiilis on vähintäänkin tuplasti ensimmäistä olotilaa kammottavampi.
Mutta ajatellaanpas: jos huono tuuli tarttuu, niin sitä tekee myös hyväntuulisuus.
Toisiin ihmisiin on helppo vaikuttaa positiivisesti vain hymyilemällä, muutamalla nätillä sanalla tai ystävällisellä eleellä. Enkä nyt puhu mistään suurteoista, vaan pienistä arkisista jutuista, jotka on helppo toteuttaa. Aina voi pitää seuraavalle tulijalle ovea auki, aina voi tervehtiä bussikuskia iloisesti tai miksemme sitten vain hymyilisi vieraalle vastaantulijalle.
Ystäväni kirjoitti Facebookissa, miten hän oli kaupan kassalla huomannut, etteivät rahat riittäneetkään mehuun. Kassajonossa seuraavana ollut nainen huomasi tilanteen ja tarjoutui maksamaan mehun. Ystävä kiitti ja halasi naista, joka totesi, että ei mitään, kerrankin näin. Ihana tarina, joka sai ystäväni lisäksi varmasti myös kyseisen naisen ja muut tilanteen nähneet ja siitä kuulleet iloisiksi ja onnellisiksi. Minua alkoi hymyilyttää, kun kuulin tapahtuneesta. Teko ehkä kuulostaa pieneltä, mutta tuntuu suurelta. Olen varma, että se tuli sydämestä.
Ei ole yhtään noloa tai tuppautumista, jos kysyy tutulta tai tuntemattomaltakin, että mitä sinulle kuuluu. Voinko tehdä jotain puolestasi? Voinko auttaa sinua, jotta voisit paremmin? Pieni ele voi olla toiselle merkittävä. Ja jos toinen ei sillä kertaa kaipaa huomiota, hän osannee kertoa siitäkin. Mielestäni kannattaa toimia mieluummin kuin jälkikäteen pohtia, olisinko juuri minä voinut tehdä sillä kertaa jotain toisen eteen.
Myönteisyys lisää myönteistä energiaa. Myönteisen ihmisen läsnäolo lisää jopa toisten paikalla olijoiden tyytyväisyyttä itseensä. Minustakin on hauskaa viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka pitävät itsestään, ovat iloisia ja hyväntuulisia. Fiilarit tarttuvat. Sitä paitsi kun arvostaa itseänsä, kehoansa ja terveyttänsä muiden seurassa, se vie toisiltakin intoa valitella omia muka huonoja puoliaan tai mahdollisia kremppojaan. Tyytyväinen omaan elämään ja kaikkeen, mitä on, kannattaa minun mielestäni olla siis myös muiden seurassa. Ja kun itse sanoo, että voi miten ihana ja raikas kesäsade tai onpa mukavaa, että uusi viikko on alkamaisillaan, silloin eivät muutkaan jaksa märehtiä sitä, miten kurjaa on, kun sataa tai on maanantai.
Se mitä teet tai edes ajattelet, vaikuttaa ympärilläsi oleviin ihmisiin. Tehdään hyviä tekoja! Ja kuten eräs ihastuttava, uudehko tuttavani kirjoittaa bloginsa esittelytekstissään:
Pahaa ei saa pois, mutta hyvää voi lisätä.
Laitetaan hyvä kiertämään!
Turvallista juhannusta.
