“Mielihyvä ja pelko saavat meidät sopeutumaan ja pitävät meidät vallitsevilla sosiaalisilla raiteilla. Jos tunnemme itsemme suotuisiksi ja hyväksytyiksi, hyvää oloa tuottavien hormonienemme taso nousee. Kunnon tujaus sosiaalista pelokkuutta ja häpeää saa useimmat ihmiset sovittamaan itsensä sosiaalisen hyväksyttävyyden raameihin. Torjutuksi tulemisen pelolla ja tunnustuksen kaipuulla on niin mahtava voima, että se saa meidät toimimaan vallitsevan järjestelmän arvostamalla tavalla. – – – Mikäli tahdomme tilanteen muuttuvan, meidän on kajottava tähän ihmisen pakonomaiseen käyttäytymismalliin. Meidän täytyy radikaalisti muuttaa käsitystämme hyvän elämän ulkoisista merkeistä.”
– Kirjasta John Naish: Riittää jo! – Irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa, Atena Kustannus 2009
Pitkä palaveri, eikä ratkaisua tunnu löytyvän. Pitkän pinnistelyn jälkeen on pakko käväistä naistenhuoneessa. Tuttu reitti, tuttu toimenpide ja, niin, siinä se on: ratkaisu. Tsa-daa! Aivan ilmeistä!
Palaveri on ohi.
Painan imurin päälle ja alan huhkia. Olen imuroinut, hmm, noin kaksikymmentä vuotta. Minusta imuroiminen on tylsää. Puuduttavaa. Yllätyksetöntä. Ja vasta viime aikoina olen tajunnut tuon tylsän, puuduttavan ja yllätyksettömän toiminnan merkityksen. Se on melkein meditatiivista. Imuroidessa syntyy parhaat ideat ja innovaatiot, pidän aina paperia ja kynää lähettyvillä. Siksipä innovatiivisuuden näkökulmasta on suuri menetys, että fiksut ihmiset ulkoistavat siivouksensa. Heippa hyvät ideat!
Avaran taivaan syleilyssä otan askelta toisen eteen. Maisemat vaihtuvat tasaisen hiljokseen, samat kadut, sama rytmi. Mäet tuovat jännitystä rytminvaihteluun. Juostessa tai kävellessä voi nähdä silmissä, miten tärinä laittaa aivoista kuonat liikkeelle ja luo tilaa uudelle.
Vitsi vieköön, miksi edes yritin nyhertää jotain konseptia tai kokonaisuutta kasaan työpöydän ääressä? Ajanhukkaa.
Tylsyys, sitä me tarvitsemme makupaloina, jos kaipaamme luovuutta (ja kukapa ei tarvitsisi; kaikki työ on helpompaa ja mukavampaa kuin käyttää siihen ripauksen ideaa). Ja tylsyys syntyy siitä, että lakkaamme yrittämästä niin kovasti. Päästämme irti. Olemme hetken kuin mikään ei painaisi tai hiillostaisi niskaan. Luotamme, että elämä kantaa, vaikka olemme hetken tekemättä ja ajattelematta mitään.
Yleensä on helpompi tehdä monotonista toimintaa, kuten käydä vessassa, siivota työpöytää, imuroida tai juosta, kuin olla tekemättä yhtään mitään. Sillä tekemättömyydellä – varsinkin töissä– on se seuraus, että alamme tarkkailla, tarkkailevatko muut meitä, kun emme (muka) tee mitään. Totaalinen pysähdys saa aikaan usein myös viihdyketoiminnan, kuten Facebookin tai uutisten, liimaamisen tyhjän hetken täytteeksi. Ja Facebookhan kuormittaa aivojamme entisestään, ei siis suinkaan tyhjennä tai lepuuta niitä.
Nykyään on pelottavaa ja piinaavaa tylsistyä. Pelkäämme, mitä muut ajattelevat. Sitten pelkäämme niitä ajatuksia, joita tylsyys synnyttää. Ja kun pelkää, ajattelee. Eikä silloin ole tylsää – vaan jännittävää.
Tylsyys vaatii luottoa elämään. Sen varassa lepää moni iso ja pieni innovaatio, arjen ihme.
Kiire merkitsee eri ihmisille eri asioita, sanaa käytetään eri tavoin ja sitä kuunnellaan eri tavoin. Yhdelle kiire on todellinen taakka, joka johtaa oman rytmin epätasapainoon ja sitä myötä sairauksiin tai pahoinvointiin. Toiselle kiire on sana, joka korostaa omaa tärkeyttä, statusta ja menestystä; hänelle kiire on täysi mutta hallittu kalenteri.
Kiire voi olla:
1. Sana
Kiire on on sana, joka on määritelty Suomen kielen perussanakirjassa käytettävissä olevan ajan niukkuutena tai puutteena, se on hoppua tai hätää.
Kieli muuttuu koko ajan. Samalla tavalla kuin uusia sanoja syntyy (uusimpina esim. karppaus, ilmaveivi), myös vanhojen sanojen merkitys muuttuu käytössä. Onko kiire-sanan merkitys jo muuttunut – ainakin osalle käyttäjistä? Puhummeko kahvipöytäkeskusteluissa edes samasta asiasta?
2. Fakta
Kiire on myös fakta. Siis siinä merkityksessä, että aikaa on liian vähän suhteessa tekemisen määrään. Tällaisia tilanteita syntyy esimerkiksi lomautusten tai irtisanomisten seurauksena, flunssakautena tai ruuhkahuipuissa.
Kiireessä ei mitata pelkästään nopeutta, vaan myös ammattitaitoa ja suunnittelua. Ammattitaintoinen tekee sutjakammin kuin aloittelija, ja hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tällöin nopeus ei ratkaise kiirettä.
Jos ammattitaitoinenkin on jo kiireinen ja hyvästä suunnitelmasta huolimatta työrauhaa ei löydy, lienee kyse ruuhkahuipusta. Ruuhkahuippujen jälkeen tuottava, luova ja tasapainon kautta elävä ihminen kaipaa kuitenkin seesteisempiä työjaksoja.
3. Tunne
Kiire voi olla myös tunne, joka syntyy siitä, että koemme, ettemme voi selvitä vaadittavista koitoksista. Kyse on pelontunteesta. Mitä enemmän puhumme kiireestä tai ajattelemme sitä, sitä vahvemmaksi tunne käy.
Sen sijaan, että hokee kiire-mantraa, on parempi tehdä hyvä suunnitelma, joka auttaa selvittämään tunnetta ja peittoamaan sen: priorisointi, tavoitteiden mieleen palauttaminen, muistilaput ja kalenterimerkintöjen karsiminen auttavat alkuun.
Vastaavasti kiireettömyys on rauhantunnetta; tasapainoista työntekoa voitaisiinkin kutsua työrauhaksi. Työrauha mahdollistaa pitkän ja tasapainoisen työuran.
4. Muoti-ilmiö
Kuten todettua, sanat heijastelevat käsillä olevaa aikaa. Kiire-sanan merkitysmuutoksen kohdalla voitaisiin puhua jopa muoti-ilmiöstä. Kollektiivinen kiireen ylistys saattaa temmata meidät mukaansa: alamme luulla, että vain kiireinen on tehokas, vain kalenterinsa ylibuukannut on arvostettu ja tärkeä, jos emme ole kiireisiä, meitä luullaan laiskaksi, jos hidastamme vähän, muut luulevat, että olemme siivellä eläjiä.
Kutsumme siis itseämme kiireisiksi. Pukeudumme keväisin kirkkaisiin väreihin ja syksyisin murrettuihin sävyihin. Haluamme mukautua ympäristöön. Vaikka se ei sopisi meille. Rytmiimme tai silmien väriimme.
Kiireen muoti-ilmiön myötä on tapahtunut – ainakin osittain – mullistava käänne sanan negatiivisesta mielleyhtymästä positiiviseen. Toiset puhuvat muotikieltä, toiset ”vanhaa suomea”, eikä lopulta kukaan enää tiedä, milloin joku on liian(!) kiireinen, ja miksi sellaista (entistä kiireistä) nykymaailmassa kutsutaan? ”Burnoutin partaalla”? Vai onko sekin jo nykyään muotia?
LÄHTEET:
Suomen kielen perussanakirja (Kotus/Edita 2001)
Jari Salminen ja Pirita Heiskanen: Taltuta kiire (Talentum 2009)
Kovin usein näemme juuri tämän ajan erityisen kiireisenä ja täynnä tekijöitä, jotka uhkaavat terveyttämme. Välillä on kiinnostavaa lähteä aikamatkalle tutkimaan, millaisia haasteita elämäntyylissä nähtiin entisaikaan.
Kurkistetaan 32 vuoden taakse, vuoteen 1980. Kyseisenä vuonna julkaistiin mainio kirja Kasvisruokaopas – Filosofiaa ja ruokaohjeita, WSOY 1980.
“Nykyään, jolloin ravinnon vaikutuksesta ihmiseen tiedetään enemmän ja sairauksia voidaan parantaa tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin, on kansamme hyvinvointi edelleenkin kyseenalainen.
Elintasosairaudet (sydän-, verisuoni- ja kasvannaistaudit) lisääntyvät koko ajan, ja psyykkisesti vain harvalla ihmisellä menee hyvin: stressi, unettomuus, ahdistus, erilaiset pelkotilat ja muut pakkomielteet vaivaavat lähes kaikkia. Niilläkään, joilla olisi taloudellisesti mahdollisuudet suhteellisen harmoniseen ja onnelliseen elämään, ei yleensä näytä olevan psyykkistä kykyä siihen. Syynä ovat usein asenteet ja halu menestyä hyvinvointikilvassa. Kulttuurikehityksen kannalta tämä on erittäin valitettavaa, koska vallitsevat asenteet heijastuvat kaikkeen inhimilliseen toimintaan.
Lisäksi ihmisten käsitys omasta terveydestään ja sairauksistaan on muuttunut hyvin yksioikoiseksi. Harva tuntuu tajuavan, että jokainen, olipa hän sitten keisari tai työläinen, rikas tai köyhä, on aina itse viime kädessä vastuussa omasta terveydestään.
Nykyaikaisessa edistyksellisessä ravitsemusajattelussa painotetaan usein ruuan osuutta sairauksien syntyyn. Sen osuus onkin tärkeä, mutta vähintään yhtä tärkeää ellei tärkeämpää on ajattelu, sillä elämänmyönteisellä ja luovalla ajattelulla ihminen hoitaa itseään parhaiten.”
Näin kirjoitti vuonna 1980 kirjassaan Siuntion Kylpylän keittiöpäällikkö Lars Johansson, joka on suomalaisen kasvisruokailun pioneereja. Hän oli perustamassa vuonna 1974 ensimmäistä kasvisravintolaa Helsinkiin ja totesi esipuheessaan, kuinka Suomesta ei löytynyt yhtään ainoata kokkia, joka olisi uskaltautunut vastaamaan keittiön suunnittelusta ja ruuan tasosta, vaan henkilökunta oli hankittava ulkomailta. Tuohon aikaan Suomessa käytettiin vihanneksia vähiten Euroopassa, ja suhtautuminen niihin oli hyvin varauksellista.
Lars Johanssonin ajatonta ruokafilosofiaa luvassa lisää…
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä neljä kirjaa, viimeisin kirja Pelon hinta ilmestyi 2014 (Tammi).
Homo sapiens on outo eläinlaji. Ihminen on tiettävästi ainoa eläin, joka ahdistuu omia aikojaan vapaudessa. Ihminen on tiettävästi myös ainoa eläin, joka kehittää stressin tyhjästä. Esimerkiksi joulusta. Aivan kuin oikeus juhlaan pitäisi maksaa etukäteen henkisellä kärsimyksellä.
Lähdetään liikkeelle ihan perusteista. Koko jouluoperaatio on suhteeton. Operaation resurssit (raha, aika, työvoima) on raskaasti alimitoitettu ja kompetenssit tuskin tukevat. Joulu on massiivinen logistiskulinaristissosiaalinen operaatio. Harvassa ihmisessä kohtaavat suurtalouskeittäjän, ammattimaisen ostajan ja zen-munkin parhaat puolet.
Kun jouluaatto koittaa, ihmisen henkinen stamina riittää vaivoin kynttilän puhaltamiseen.
Reaalimaailman totuuksien lisäksi joulustressiä virittää ulkopäin tulleet ja itse kehitellyt odotukset. Niin kuin useimmat nykyihmisen ahdistuksen aiheet, joulun ahdistus kumpuaa pohjimmiltaan ihmisten välisistä suhteista.
Me olemme sosiaalisesti herkkiä eläimiä. Jopa toisen alitajuiset odotukset vaikuttavat käytökseemme. Mutta saatamme sisäistää myös odotuksia, joita kukaan ei ole meille asettanut. Oletamme, että joku odottaa meiltä jotain ja pettyy, jos odotukset eivät toteudu. Se joku ei todennäköisesti ole edes ajatellut sinua.
Miksi joulua pitää stressata, se on vain ihmisen keksimä juhla. Jeesus ei oikeasti syntynyt jouluna (vaan ilmeisesti syyskuussa), joulupukin keksivät saksalaiset opiskelijat, punaiseen nuttuun sen puki Coca-Cola, kukaan ei todennäköisesti tarvitse yhtään mitään, ja yleisesti ottaen jouluruoat ovat kuin suoraan pula-ajalta. Niistä on turha ottaa paineita.
Joulustressi voi kuitenkin tulla salakavalasti. Maksimoitko sinä itse joulustressisi?
“Vanhemmat helposti luulevat tietävänsä lastensa tarpeet, vaikka eivät niitä kuuntele. Lasten tarpeet ovat paljon yksinkertaisempia kuin aikuisten. Moni vanhempi suhtautuu lapseen ikään kuin projektiin, jonka ympärille täytyy rakentaa toimintaa ja aktiviteetteja. Taustalla voi olla myös vanhempien huono omatunto siitä, etteivät he ennätä olla riittävästi lastensa kanssa. Aktiviteettien avulla vanhempi yrittää hyvittää lapselle läsnäolon puutetta.”- Kirjasta Taina Kyrönlampi-Kylmänen: Lapsen hyvä arki, Kirjapaja 2010
Olipa kerran nuori naissoturi. Hän sai opettajaltaan tehtäväksi taistella pelon kanssa. Soturi ei halunnut, sillä se tuntui liian aggressiiviselta, se oli kammottavaa ja vihamielistä. Mutta opettaja sanoi, että tämän on taisteltava, ja antoi tälle ohjeet sitä varten.
Määrätty päivä koitti. Soturioppilas asettui tälle puolelle ja pelko asettui tuolle puolelle. Soturi tunsi olevansa hyvin pieni, ja pelko näytti isolta ja raivoisalta. Heillä molemmilla oli aseet. Nuori soturi ryhdistäytyi, lähestyi pelkoa, kumarsi kolmesti maahan heittäytyen ja kysyi: “Saanko luvan käydä taisteluun kanssasi?”
Pelko sanoi: “Kiitos, että kunnioitat minua kysymällä lupaa.”
Sitten soturi sanoi: “Kuinka voin voittaa sinut?”
Pelko vastasi: “Aseeni on se, että puhun nopeasti ja että tulen aivan lähelle kasvojasi. Silloin itseluottamuksesi pettää ja teet kaiken, mitä käsken. Jos et tee, mitä käsken, minulla ei ole voimaa. Voit kuunnella minua ja voit kunnioittaa minua. Voit jopa alkaa uskea siihen, mitä sanon. Mutta jos et tee, kuten sanon, voimani katoaa.”
Tarina on kirjasta Pema Chödrön: Viisaus kaaoksen keskellä – Sydämen neuvoja vaikeina aikoina, Basam Books 2006
“Tavallinen tiedostamattomuus on aina jollain tavalla kytköksissä läsnä olevan hetken kieltämiseen. Nykyhetkeen sisältyy myös tässä oleminen. Vastustatko tässä ja nyt -hetkeäsi? Jotkut tahtoisivat aina olla jossakin muualla. Heidän ‘tässä’ ei ole koskaan kyllin hyvä. Tarkkailemalla itseäsi selvitä, onko sinun elämässäsi näin. Missä tahansa oletkin, ole siellä täydellisesti. Jos katsot, että tässä on sinun kohdallasi sietämätön tilanne, että se tekee sinut onnettomaksi, sinulla on kolme vaihtoehtoa:
vetäydy pois tilanteesta, muuta se
tai hyväksy se täydellisesti.
Mikäli haluat kantaa vastuun elämästäsi, sinun täytyy valita yksi noista kolmesta vaihtoehdosta. Ja sinun täytyy valita nyt. Hyväksy sitten seuraukset. Ilman selittelyjä. Ilman kielteisyyttä. Ilman henkistä saastetta. Pidä sisäinen tilasi puhtaana.”
– Kirjasta Eckhart Tolle: Läsnäolon voima, Basam Books 2002
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä neljä kirjaa, joista viimeisin, Pelon hinta, ilmestyi 2014 (Tammi).
Myyntitykit-elokuvassa Alec Baldwinin esittämä hahmo provosoi intohimonsa menettäneitä kiinteistövälittäjiä. ”Get mad!” Parempi olla vaikka vihainen kuin vihannes. Turhautumisen tunteessa on energiaa, tylsistymisen ei. Ja intohimoisessa ihmisessä on nimenomaan energiaa.
Hän on kiinnostunut ja utelias. Intohimoisen ihmisen ei tarvitse yletä, tai edes ansaita enempää, jos hän ei niin itse halua. Intohimoinen ihminen löytää nykyisestä työstään sellaisia syvyyksiä, että yksikään päivä ei tunnu merkityksettömältä.
Mitä tapahtuisi työpaikoilla, jos pääosin tyhjänpäiväisten kehityskeskustelujen sijaan keskusteltaisiinkin intohimosta?
Ja joo joo. Tylsätkin työt on tehtävä, ei siitä nyt olekaan kyse. Ja turha jauhaa myös vanhaa fraasia siitä, että eivät kaikki voi olla unelma-ammatissaan. Väitän, että kyllä voivat, mutta ei sillä tavalla kuin yleisesti kuvitellaan. Pitää päästä oman intohimonsa ytimeen.
Mikä siinä omassa unelma-ammatissa on se ydin? Onko se ihmisten kanssa toimiminen, huomion keskipisteenä oleminen, toisten auttaminen, yhteenkuuluvuuden kokemus vai jokin muu tärkeä tunne. Kysymys kuuluu, onko nykyisessä työssäsi mahdollisuus toteuttaa tätä intohimon ydintä tai onko olemassa työ, joka on lähellä nykyisiä kyvykkyyksiäsi, jossa nämä tunteet voisivat toteutua.
Kyse ei siis ole siitä, että jokainen liekkinsä tukahduttanut alkaa toteuttaa lapsuudenunelmaansa. Kyse on siitä, että tekisi työtään sillä tavalla, että siitä jää jälki. Sillä tavalla, että päivän päätteeksi tuntee antaneensa, saaneensa ja oppineensa jotain.
Henkka Hyppönen vieraili Hidasta elämää -sivustolla loppuvuonna 2011. Henkka on työskennellyt mediassa, yrittäjänä, yritysvalmentajana ja luovana johtajana. Hän uskoo, että elämä on parhaimmillaan sellaisenaan, turhia lisäämättä, turhia poistamatta. Henkka on julkaissut yhteensä kolme kirjaa, viimeisin kirja Nautitaan raakana ilmestyi syksyllä 2011 (Tammi).
Kreikkalaiset eivät kirjoittaneet muistokirjoituksia. Kun ihminen kuoli, kysyttiin vain, oliko hänessä intohimoa.
Kysymys on jäätävä. Esittäisin sen vain aiemmin. Vainajalle siitä ei enää ole hyötyä.
Kun vajaat seitsemän vuotta sitten siirryin mediasta yritysvalmennukseen, olin siinä uskossa, että töissä kannattaa käydä vain, jos suhde työhön on intohimoinen.
Olen sitä mieltä edelleen, mutta tavattuani tarpeeksi monta työpaikalleen henkisesti muumioitunutta ihmistä aloin ajatella, että ehkä sekin on ok, jos ei tunne mitään intohimoa työhönsä. Nyt tämä ajatusvirus on poistunut minusta, ja olen taas vahvasti sitä mieltä, että töissä kannattaa käydä vain, jos suhde työhön on intohimoinen.
Olen nähnyt mitä intohimottomuus tekee ihmisille.
Päivät alkavat toistaa itseään,
oppiminen lakkaa,
työpaikalla kerrotut totuudet hyväksytään sellaisenaan,
ajatukset kiertävät kehää ja
intensiteetti laskee.
Intohimottomuudesta ei välttämättä seuraa mitään haittaa. Kun kaikki muutkin ovat intohimottomia, vertailua tehdään suhteessa toisiin. Yleensä sen tajuaa vasta elämänsä loppumetreillä. Mutta jos liekki sammuu vähänkin kuumemmassa ryhmässä, alkaa kiertely ja karttelu. Niin kuin yksi ihminen kertoi minulle, että hän pyrkii vaikuttamaan siihen, että kyseinen ihminen ei ole hänen kanssaan samassa työvuorossa.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, minkä ihmeen takia kukaan käyttää 40 tuntia, anteeksi 37,5 tuntia, viikossa työhön, josta parhaimmillaankin palkintona on vain mieto ahdistus.
Oletko nähnyt läheltä tai kaukaa, kun joku tekee elämässään muutoksia haluamaansa suuntaan? Itse olet ehkä ajelehtinut jo pitkään epämiellyttävyyden aallokossa, mutta muutosta ei tapahdu. Tai koet, että puitteet eivät mahdollista muutosta. Mitä jos nyt, tässä, paljastuukin, että muutos lähtee pään palikoiden uudelleen järjestämisestä – ei konkreettisten palikoiden järjestelystä?
Deepak Chopra kirjoittaa kirjassaan Vapauta energiasi, toteuta itseäsi (Otava 2011), että muutos lähtee vain ja ainoastaan mielen tasolta. Hän kutsuu muutoksen askelia “hienovaraiseksi toiminnaksi”, sillä ne eivät ole riippuvaisia kosketuksesta materiaaliseen maailmaan.
Hienovaraisen toiminnan, muutoksen, viisi askelta:
1. Käännyt sisimpääsi ja tiedostat pyrkimyksesi.
2. Uskot, että saat aikaan tuloksia.
3. Et vastusta muutosta.*
4. Ruumiisi toimii vaivattomasti fyysisellä tasolla.
5. Toistat hienovaraista toimintaa niin kauan, että olet toteuttanut haluamasi muutoksen.
*Miten muutokselle annetaan tilaa?
Näe itsesi alati muuttuvana.
Kannusta toisia muuttumaan.
Kun kuulet lausuvasi jonkin jäykän mielipiteen, lopeta.
Kun joku tarjoaa sinulle vastaväitteen, älä vastusta.
Esitä aina välillä väitteitä vastapuolen näkökulmasta.
Älä tukahduta muutoksen hauraita versoja sen parmmin itsessäsi kuin muissakaan.
Tee loppu ehdottomuudesta. Anna itsesi olla joustavampi ja muuttuvaisempi.
Älä ylpeile oikeassa olemisesta.
Kun tunnet halua kasvaa ja kehittyä, toimi sen mukaan muiden mielipiteistä välittämättä.
Jokainen “en pysty”, “mutku”, “hyvä noitten on” -ajatus estää muutosprosessin alkua. Kaikki lähtee päästä, ja kaikilla meillä on pää. Muuta ei aloitukseen tarvita, kaikki muu (konkretia) tulee perässä. Hitaasti mutta varmasti.
, Basam Books 2002
