Kuvittaja lukee uutiset ihmisten kasvoilta

Hidasta elämää -sivustolla alkaa uusi palsta: Kuva-aatos. Siinä kuvittaja Elina Puohiniemi pukee tuhat sanaa yhdeksi kuvaksi, ajatukseksi. Kuva-aatokset on ihailtavissa sivustolla jokaisen kuukauden esimmäinen perjantai, huomisesta alkaen. Mutta ensin esitellään Elina:

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

“Etsiessäni vastausta siihen, kuka olen, olen samalla muodostanut sen polun, jota pitkin olen tähän hetkeen tullut. Kysymys on ollut yksi elämäni suurimmista arvoituksista. Elämänpolullani kanssani on kulkenut useita alle kouluikäisiä lapsia, polkuni on kulkenut monen kauniin metsäisen tai vuoristoisen maiseman kautta läpi haasteiden ja saavutusten, joita – kuten polkuanikin – olen hahmottanut itselleni piirtäen ja kirjoittaen.
Ihmettelen ilolla, minne tieni vielä minut johtaakaan. Perille pääseminen on toissijaista: tärkeintä minulle on se, että olen matkalla avoimin mielin ja toteutan omannäköistä arkea. Toisaalta olen jo perillä. Tässä on hyvä.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

“Herään aamuisin pienten poikieni ääniin heidän kiivetessä tikapuita pitkin ylös sänkyymme; mieheni on lähtenyt töihin jo aiemmin. Aamuisin käy usein niin, että nähtyäni mielenkiintoisen unen tai saatuani uusia ideoita, alan kirjoittaa tai piirtää niitä muistiin ja sillä välin lapset ovat aloittaneet mahtavat mielikuvitusleikkinsä – ja sitten olemmekin jo melkein myöhässä päiväkodista. Työpäiväni vietän kotitoimistossa valmistellen illan kädentaitokurssia, piirtäen tai läheisessä metsässä alle kouluikäisiä lapsia metsäretkille vieden. Minulla on neljä työnantajaa, joista yksi on oma toiminimeni. Iltapäivällä, kun olen hakenut lapset päiväkodista, usein lueskelen kirjaa hetken tai teen käsitöitä poikien leikkiessä keskenään ja illan vietämme useimmiten yhdessä perheen kanssa kotona.”

Miten hidastat arjessa?

“Olen jo pitkään tehnyt elämässäni päätöksiä, jotka ovat johtaneet hitaampaan, omannäköiseeni arkeen. Pudotin itseni oravanpyörästä jo ennen kuin ehdin siihen astua. Totesin, että pärjään melko vähällä, kunhan saan kuunnella itseäni. 20-vuotiaana olin hyvin ahdistunut siitä, mitä isona tekisin. Päätin, että valitsen kouluja, joihin todella haluan, käyn ne ja katson 30-vuotiaana, mitä niistä tulisi yhteensä. En muistanut koko suunnitelmaa pitkään aikaan, kunnes huomasin kymmenen vuotta myöhemmin, että olin todellakin toteuttanut sen.
Meillä on kaksi päiväkoti-ikäistä poikaa, joten arjessa hidastaminen näkyy ehkä eniten siinä, että teen nelipäiväistä työviikkoa ja hieman lyhyempää työpäivää. Välillä olen kyllä töissä myös viikonloppuisin ja iltaisin. Se, että katsoo kellon auringosta, kuuntelee omaa rytmiään, katsoo säätilan taivaasta ja lukee uutiset ihmisten ilmeistä ja olemuksesta, on hidastamista parhaimmillaan. Luemme paljon kirjoja, pelaamme lautapelejä ja sisustamme pikkuhiljaa kotiamme nikkaroiden itse suurimman osan huonekaluista. Luonto on minulle tärkeä, ja metsä on kuin kotini.”

Mottosi?

“Elämä on seikkailu, jonka pienet, oivaltavat yksityiskohdat muodostavat. Perille pääsy ei ole olennaista, vaan uteliaana ja vastaanottavaisena matkaaminen.”

Millaisia aiheita saamme piirroksissasi tulevaisuudessa nähdä?

“Piirrän kuvia oivalluksista, joita olen elämänpolkuni tutkimusretkillä saanut. Ne liittyvät hidastamiseen tai henkiseen kasvuun (ilman uskonnollisuutta).”

Luoko hyvinvointijärjestelmä todellista hyvinvointia?

Onko itsekästä keskittyä ensisijaisesti omaan hyvinvointiin , vai pitäisikö yhteisen hyvän nimissä löytyä ensisijassa ”talkoohenkeä”, jotta hyvinvointirahat saadaan kasaan? Ajaako siis yhteisen hyvän puolustaminen yksilön kokeman hyvän edelle? Nämä ovat varmasti kysymyksiä, joiden edessä olemme melkein päivittäin – tai ainakin omatuntomme on.

Ajatus yhteisestä hyvästä on hieno. Mutta ensimmäisenä mieleeni tulee lentokoneen ohje: laita ensin happinaamari itsellesi, vasta sitten lapsellesi. Jotta voi parhaalla mahdollisella tavalla olla hyödyksi, pitää tietää kuka on, löytää oma paikkansa, tietää missä on hyvä, mitä haluaa tehdä, mihin on motivoitunut. Kaikki nämä tähtäävät automaattisesti – ihan itsestään – yhteisen hyvän tekemiseen, sillä yksi suurimmista motivaatiotamme ja hyvinvointiamme lisäävistä tekijöistä on se, että koemme olevamme hyödyllisiä, tarpeellisia, tärkeitä. Haluamme auttaa. Ja mistä muusta työssä tai vaikkapa maailmanparantamisessa on kyse kuin auttamisesta?

Mutta kuka määrittelee, miten hyödyllisyytemme mitataan? Usein uskomme, että se on esimerkiksi työnantaja. Meidät on palkattu tekemään jotain työtehtävää, joten olemme siis hyödyllisiä. Aina ei ole itsestäänselvyys, miten työmme hyödyttää prosessia, mutta on oletettavaa, että jotenkin. Muuten meillä ei olisi työpaikkaa.

Väitän kuitenkin, että hyödyllisyydentunne ei tule ulkoapäin. Se tulee omista arvoistamme ja siitä selityksestä, jonka annamme omalle toiminnallemme. Esimerkiksi Jama Jama sanoi Hidasta elämää -haastattelussa, ettei häntä ole palkattu  piippaamaan jugurttipurkkeja vaan kohtaamaan ihmisiä. Näin siis hän koki asian. Luulenpa silti, että työnantaja oli palkannut hänet nimenomaan piippamaan jugurttipurkkeja. Nokian entinen lakiasiainjohtaja Anne-Liisa Palmu taas kertoi haastattelussa, että hänellä oli työssään oma sivuagenda: tutustua siihen, miten ihmiset toimivat. Kun hän ei enää voinut toteuttaa työssään tuota agendaa, työ ei enää tuntunut hyvältä. Silti oma syy tai arvo tehdä työtä ei ollut Anne-Liisankaan tapauksessa ristiriidassa työnantajan tavoitteiden kanssa.

Päinvastoin molemmissa tapauksissa työntekijät olivat työnantajalleen äärettömän hyödyllisiä, sillä heillä oli polte omaan työhönsä. Viis siitä, mistä kipinä syntyy, kunhan se syntyy. Kaikki voittavat. Mutta kipinä ei voi tulla ulkopuolelta. Se pitää syntyä sisällä. Se saa maailman, työn  tai elämän näyttämään aivan toisenlaiselta. Lähtökohtaisesti sisäinen kipinä sytyttää yhteisen hyvän roihun. Aina.

Samassa sisäisessä kipinässä piilee myös todellinen hyvinvointi. Poliittisissa keskusteluissa hyvinvointi näyttäytyy jonkinlaisena ”järjestelmänä”, hyvinvointijärjestelmänä. Kun järjestelmä on olemassa, on oletteista, että hyvinvointi toteutuu. Mutta todellisuus on toinen. Hyvinvointi ei nimittäin ole – Marja-Liisa Mankaa ja Jani Mannista peesatakseni – Jonkun Muun hommaa. Hyvinvointi ei ole automaatti, johon tungetaan verorahaa ja sitten odotellaan, että terveys tai omanarvontunto tupsahtaa luukusta.

Todellinen (henkilökohtainen) hyvinvointi vaatii sisäisen kipinän: ymmärryksen itsestä kokonaisuutena, oivalluksen omasta elämänrytmistä ja omista arvoista,  itse oivalletun selityksen omasta paikasta ja siitä, miten voi olla avuksi, hyödyksi.  Hyvinvointi on ennen kaikkea henkilökohtainen ja yksilöllinen asia. (Omassa hyvinvointiprosessissa ”järjestelmä” voi kyllä heittää pelastusrenkaan, muttei opettaa uimaan.)

Lopulta todellista kollektiivista hyvinvointia syntyy, kun jokainen auttaa ensin itseään – jotta voi sitten olla hyödyksi muille. Sinun hyödyllisyytesi muille mitataan siinä, miten hyvin kohtelet itseäsi.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Keskustelua vastakkainasettelusta

Kirjassa Charlotte Joko Beck: Jokapäiväinen zen, Basam Books 2007 on mielenkiintoisia keskusteluita oppilaiden ja Jokon* välillä. Tässä yksi keskustelu vastakkainasettelusta.

Oppilas: Voisitko sanoa vielä jotain siitä, kuinka olemme erossa elämästä?

Joko: Sillä hetkellä, kun meidän ja toisen henkilön välillä on erimielisyyttä ja uskomme olevamme oikeassa, olemme erottaneet itsemme. Me olemme tässä, ja tuo ilkeä ihminen on tuolla – ja hän on väärässä. Kun ajattelemme tällä tavalla, meitä ei kiinnosta vähääkään tuon henkilön hyvinvointi. Meitä kiinnostaa vain oma hyvinvointimme. Niinpä saumaton ykseys on hajonnut. Useimmat meistä tarvitsevat vuosien hellittämätöntä harjoitusta, ennen kuin kykenevät hylkäämään tällaisen ajattelun.

Oppilas: Ymmärrän, että tunnekuohu johtuu siitä, etten halua kohdata sitä, mitä tapahtuu. Mutta en vielä oikein käsitä, miksi tunnekuohu on eroa elämästä.

Joko: Se ei ole eroa, jos se koetaan sanattomasti. Yleensä kuitenkin kieltäydymme tekemästä tätä. Mitä teemme mieluummin? Ajattelemme mieluummin omaa surkeuttamme. “Miksei hän näe asiaa samalla tavalla kuin minä? Miksi hän on niin tyhmä?” Tällaiset ajatukset ovat tuo erottava tekijä.

Oppilas: Ajatukset? Ei välttely?

Joko: Ajatukset ovat välttelyä. Emme ajattelisi, jos emme yrittäisi välttää pelon kokemista.

Oppilas: Tarkoitatko, että ajatukset aiheuttavat eron?

Joko: Eivät silloin, kun olemme täysin tietoisia ajatuksistamme ja tiedämme niiden olevan vain ajatuksia. Vain silloin kun uskomme niihin, tapahtuu erottautuminen. (“Tuuman kymmenys erottaa taivaan ja maan.”) Ajatuksissa itsessään ei ole mitään vikaa; vika on siinä, että ettemme näe niiden epätodellisuutta.

*Joko (aiemmin Charlotte) Beck on amerikkalainen zen-originelli. Hänen opetuksensa on hyvin käytännöllistä: tärkeää ei ole poikkeuksellisten kokemusten tavoittelu, vaan pyrkimys ymmrtää syvällisesti elämää kokonaisuutena. Lue lisää Jokosta ja hänen ajatuksistaan kirjasta Charlotte Joko Beck: Jokapäiväinen zen, Basam Books 2007

Kolumnisti Nuppu Stenros: “Vuosi on pitkä aika pysytellä samana”

Vajaa vuosi sitten kolumnisti Nuppu Stenros esittäytyi ennen ensimmäistä keskiviikkokolumniaan. Muutos on vienyt Nuppua niin vahvasti, että hän halusi vastata vuoden takaisiin haastattelukysymyksiin uudelleen – eihän hän ole enää sama tyyppi kuin ennen. Näin Nuppu vastaa nyt.

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

“Synnyin yrittäjän tyttäreksi kotiin, jossa oli paljon ääntä ja soittimia. Keskimmäisenä lapsena opin nuoresta pitäen välittämään viestejä ja veljeni pitivät huolen myös siitä, että ymmärsin tietokoneiden ja science-fictioni päälle. Kävin kouluni musiikkiluokalla, soitin tyttöbändissä, juonsin Summeria tv-ykkösellä ja opiskelin kulttuurituottajaksi.

Tein kymmenen vuotta töitä televisiossa vapaana toimittajana ja juontajana. Sisäistä viestijääni innosti viittomakieli ja päädyin kirjoittamaan kuuron Signmarkin tarinaa, ensin tilauskirjana Otavalle ja myöhemmin manageerasin Euroviisuehdokkaasta Ulkoministeriön erityisedustajan. Toimin kaksi vuotta Signmark Productionsin toimitusjohtajana ja yrittäjä isäni oli ylpeä. Vuonna 2011 innostuin yhteisöllisyydestä, crowdfundingista ja yhdessä tekemisen voimasta ja tutkin sitä kiipeämällä 15 suomalaisen joukossa hyväntekeväisyystempauksena 6189 metriä korkealle vuorelle Nepalin Himalajalla. Äitini pelkäsi kamalasti. Keräsimme yhdessä 92 000 euroa Nepaliin.

Sähköistyn kommunikoinnista, innovoinnista ja ihmisistä. Minua kiehtoo totutun haastaminen, teknologian tarjoamat mahdollisuuden ja media. Nopean tempon, ainaisen kehityksen ja sähköisen rinnalle kaipaan valtavasti aikaa, tilaa, syvyyttä ja hitautta. Rakastan ääneen lukemista sekä sähkötöntä kesähuonettani ja ekologista hyyskää perheeni kesäpaikan tontin perällä. Hidasta elämää – sivusto ja kirjoittaminen pitävät minut balanssissa.

Olen menossa kohti entistä tasapainoisempaa Nuppu Stenrosin näköistä elämää, johon kuuluu kirjoittamista, yhteisöllisyyttä, sähköisiä sovelluksia, yrittäjyyttä, aikaa läheisille ja paljon rakkautta. Haluan olla mukana luomassa tulevaisuutta siellä, missä sitä konkreettisesti tehdään.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

“En tiedä, onko minulla tavallisia päiviä tai epätavallisia päiviä. Hidasta elämää on opettanut, että on vain päiviä. Päiväni ovat välillä ulkopuolisille yhtä hankala hahmottaa kuin poukkoileva urapolkuni televisiotoimittajasta kuuron muusikon manageriksi, mutta useimmiten peruspäivät koostuvat niistä samanlaisina toistuvista rutiineista, joista kukaan ei kirjoita lauluja. Juon kahvia, puhun puhelimessa, näperrän liian kauan sähköpostin kimpussa, kohtaan kanssaihmisen, ajan raitiovaunulla ja syön lounasta.

Moniosaajana, joka oli muuten vielä 2000-luvulla media-alalla kirosana, päiväni ovat vaihtelevia. Joskus kuvaan videoita Canonillani, toisinaan suunnittelen kokonaisviestintästrategiaa tai juonnan musiikkikonserttia. Nautin yhtälailla kaikesta.

Pikku hiljaa olen oppinut, että ne rutiinit joista en nauti, joutavat lähteä. Minä rakastan arkeani, koska olen saanut suunnitella sen juuri niin kuin itse haluan. Useimpina aamuina herään, torkutan pari kertaa ja kiroan, etten ole syntynyt laiskiaiseksi, mutta jo suihkussa tunnen, kuinka minua syyhyttää päästä upottamaan kyynärpääni päivän toimiin. Parhaiten menee, jos vaan antaa päivän avautua omassa tahdissaan ja koittaa päästää irti omista odotuksista sen suhteen, millä ratikalla minun pitikään tänään ehtiä mihinkin tapaamiseen.”

Miten hidastat arjessa?

“Luon itselleni tilaa, jättämällä kalenteriin spontaania aikaa itselle. Pidän kiinni omista rajoistani. Vietän tietoisesti lyhyitä hetkiä päivän lomassa, päiviä viikossa ja lomia vuodessa, jolloin tyhjennyn, enkä tee mitään.

Koitan muistaa mahdollisimman usein Anthony de Mellon sanat: ”Ei ole itsekästä elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi katsoo, itsekkyyttä on se, että vaatii jotakuta toista elämään niin kuin itse katsoo sopivaksi.”

En enää vertaa itseäni muihin. Kuuntelen itseäni ja etenen omassa tahdissani, oli temponi sitten liian sitä taikka tätä suhteessa ympäristööni. Pyrin jättämään aikaa erehtymiselle, eksymiselle ja virheiden tekemiselle.”

Mottosi?

“Vain muutos on pysyvää.”

Millaisia aiheita saamme kolumneistasi tulevaisuudessa lukea?

“Viime vuonna tavoitteeni oli kirjoittaa keskiviikkoisia arkipäiväisiä reunahuomioita matkaltani kohti itseni näköistä elämää. En halunnut missään nimessä ryhtyä neuvomaan ketään ja minua lähinnä ärsyttivät naistenlehtien valaistumistarinat siitä, miten yksi päivä voi muuttaa kaiken.

Halusin opetella rohkeammaksi avaamalla teksteissäni juuri niitä herkkiäkin aiheita, jotka minulla itsellänikin oli pohdinnassa. Mielestäni pääsin jo lähelle asettamaani tavoitetta. Uskalsin kirjoittaa avoimesti keskeneräisistä ajatuksistani ja ammensin joskus nolostumisen uhallakin niistä teemoista, jotka kulloinkin minua itseäni askarruttivat.

Palkintona paljastelusta sain huomata, miten tekstini synnyttivät vuorovaikutusta ja innostivat keskusteluun. Iloiseksi yllätyksekseni moni kanssaihminen jakoi kanssani avoimesti jotain itselleen tärkeää ja pääsin tekstien rohkaisemana aidompaan yhteyteen.

Koitan ylläpitää tätä samaa linjaa tästä eteenkin päin. Kohti epämukavuusaluetta, vilpittömyyttä ja jakamista.”

Oletko menestynyt? – Nyt se selviää

“Maailma kertoo menestyksen olevan päämäärän saavuttamista. Se sanoo, että menestyminen on voittamista, että tunnustuksen saaminen ja/tai vauraus ovat keskeisiä kaikessa menestymisessä. Jokin tai kaikki nämä ovat yleensä menestyksen sivutuotteita, mutta eivät ne ole menestystä. Perinteisen menestymiskäsityksen ydin on lopputuloksessa. Jotkut sanovat, että menestys on kovan työn ja onnen tai määrätietoisuuden ja lahjakkuuden tulosta tai sitä, että on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nämä kaikki voivat olla tärkeitä menestymisen rakentajia, mutta ne eivät ole sen ydin. Maailma ei kerro sinulle – koska ei tiedä – ettei sinusta voi tulla menestyjää. Voit vain olla sitä.  Älä anna höperön maailman uskotella itsellesi, että menestys on jotakin muuta kuin menestyksellinen nykyhetki. Ja mitä se sitten on? Tekemisen laadukkuutta yksinkertaisimmissakin toimissa. Laadukkuus tarkoittaa tietoisuuteen kytkeytyvää huolellisuutta ja huomiota. Laadukkuus vaatii läsnäoloasi.” – Kirjasta Eckhart Tolle: Uusi maa – Elämän tarkoituksen oivaltaminen, Basam Books 2007

LUE MYÖS:

7 menestymisen salaisuutta

Oivallustarina: ”Kyllä sydän tietää, sitä pitää vain kuunnella”

Valittaja yrittää vain helpottaa pahaa oloaan – mutta lannistaa lopulta itsensä ja muut

Päivänä tässä taannoin kävelin lempilenkkiäni, helppoa ”ympyrälenkkiä”, pururataa, metsän keskellä. Oikein kun osuu, tulee sama ihminen vastaan kaksi kertaa. Niin nytkin. Vastaani tuli kaksi naista. Toinen oli hiljaa, toinen valitti. Naiset tulivat vastaan toistamiseen ja arvaat? Toinen kuunteli ja se sama valitti. Kuusi kilometriä.

Eikö ole ihanaa tehdä lenkki ystävän kanssa? Ensin sinä valitat ja sitten minä valitan. Tai sinä valitat ja minä kuuntelen tai päinvastoin. Iloista vaihtoa. Valittamisen aiheita kyllä riittää: sadesää, mies ei tee kotitöitä, ylipainoa on kertynyt, takana on huono lapsuus, työkaverit eivät osaa hommiansa, anoppi kiukuttelee, milloin mitäkin. Valittaminen, synkistely ja toisten syyttäminen taitaa olla yritystä saada huono olo itsestä pois – vaikka sitten siirtämällä se kaveriin.

Vähän rumalta näyttää, mutta rumuudessa piilee syvä inhimillisyys: avuttomuuden tunne ja kyvyttömyys muuttaa asioita, saada oma elämä jollain tavalla haltuun tai yritystä saada ratkaisu ongelmaan, hankalaan oloon, josta ei oikein osaa ulos ja eteenpäin.

Aivan kuin valittamalla saisin asian ulos itsestäni ja kuitenkin käy ihan toisella tavalla: paha olo tulee takaisin ja se kertaantuu. Sitä saat, mitä tilaat. Jos vellot kielteisissä tunteissa ja ajatuksissa, saat sitä moninkertaisesti takaisin ja päinvastoin. Malja on ylitsevuotavainen – hukutan itseni ja lähelläni olevat ihmiset joko hyvään tai huonoon, milloin mitäkin.

Nykyään puhutaan paljon erilaisista uhreista. Kielteiseen ajatteluunkin liittyy uhreja, mutta pääuhri on valittaja itse – omien ajattelumalliensa uhri. Tervetuloa kerhoon. Siihen kerhoon taidamme kaikki aika-ajoin kuulua.

Itse en enää pidä kerhojäsenyydestäni, ja olenkin ajatellut erota siitä. Jäsenmaksukin on kovin kallis: paha olo, jonka kielteisyys aiheuttaa, on kallis taakka.

Uskotko omaan sisäiseen puheeseesi, joka kertoo muiden olevan sinua vastaan? Ja itsesi olevan ulkopuolinen, epätäydellinen ja epäonnistunut?

Sama sisäinen laulu soi päässä päiviä, viikkoja, vuosia ja tekee olosta katkeran. Vähän kuin sketsisarja Kummelissa, jossa potilas menee lääkärin vastaanotolle ja valitti sitä, että korvissa soi. Lääkäri tarkisti potilaan korvat ja totesi, ”ettei ole ihme, että korvissa soi, täällähän on jääny levy päälle”.

Kielteisyydestä ja minäkeskeisyydestä voi päästä eroon omaa sisäistä tarinankerrontaa muuttamalla, levyä vaihtamalla. Sisäisen äänen sävyä voi muuttaa.

On tärkeää ja vastuullista tuoda oma tapa ajatella päivänvaloon, omaan tietoisuuteen. Negatiivisuus ei kestä valoa vaan muuttuu valoksi – silloin myös oman elämän väri muuttuu; mustasta tai harmaasta muuksi. Yrjö Kallisen sanoin:

”Ihmisessä voi todella tapahtua joko äkillisesti tai vähitellen muutos, joka aikaansaa sen, että elämästä tulee valoisaa. Kaikki on ennallaan, mutta kuitenkin kaikella on toinen merkitys ja sisältö.”

Vaatimattomuus ja itseluottamus ovat pitkän iän salaisuus

Kiinalainen Maoshing Ni on lääketieteen tohtori, jonka suku on pyrkinyt selvittämään korkean eliniän salaisuuksia jo 38 sukupolven ajan. Näitä oivaltavia havaintoja on koottu kirjaan Tohtori Maoshing Ni: Pitkän iän salaisuuksia – satoja tapoja elää 100-vuotiaaksi (Karisto 2010).


“Tutkiessani satavuotiaita viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden ajan olen ymmärtänyt heidän itseluottamuksensa voiman. Kaikki tuntemani satavuotiaat elivät yksinkertaista, puhdasta elämää, johon ei kuulunut ylellisyyttä eikä tuhlailua. He olivat äärimmäisen säästäväisiä ja saivat paljon aikaan hyvin vähistä voimavaroista. He näyttivät olevan ylpeitä siitä, miten hyvin tulivat toimeen omillaan. Jopa ne, jotka olivat pitkälle yli satavuotiaita, selviytyivät edelleen itse omista päivittäisistä velvollisuuksistaan. Eräs kiinalainen sananlasku muistuttaa meitä siitä, että vaatimattomuus luo tyytyväisyyttä. Henkisellä kasvulla on parempi maaperä ilman ylimääräistä epäjärjestystä ja turhan monimutkaista elämää. Säilytä siis sekä henkiset että fyysiset voimavarasi äläkä anna muiden tehdä sellaista, mihin kykenet itsekin.”

 

Lähde: Tohtori Maoshing Ni: Pitkän iän salaisuuksia – satoja tapoja elää 100-vuotiaaksi, Karisto 2010.

Seitsemän tapaa syödä

Ruokavaliotrendit seuraavat toisiaan jatkuvana virtana ja parhaimmillaan vievät meitä eteenpäin kohti terveempää elämää. Mutta toimisiko ruokailu yksilötasolla vielä enemmän tasapainottavana tekijänä, jos valintojamme ohjaisi intuitio, itsetuntemus ja yksilöllinen fyysinen ja psyykkinen rakenteemme?

Kuva: Asko Kallonen

Lars Johansson pohti ruokailutapoja yli 30 vuotta sitten julkaistussa kirjassaan Kasvisruokaopas – Filosofiaa ja ruokaohjeita,WSOY 1980. Johansson jakoi ihmisten ruokailutottumukset seitsemään eri tapaan ja totesi että ne ovat suoraan tai ainakin välillisesti yhteydessä ihmisen tietoisuuden tasoon:

  1. Syödään mitä ja milloin tahansa ruokahalun mukaan, ilman mitään kriittisyyttä eri ruoka-aineita tai ruokailutapoja kohtaan.
  2. Syödään mielitekojen mukaan. Ruoan tekevät nautittavaksi sen väri, maku, tuoksu ja määrä. Ihmiset, jotka syövät tällä tavoin, ovat yleensä tottuneita tavanomaisiin makuihin eivätkä juuri poikkea niistä.
  3. Syödään psyykkisen mielihyvän saavuttamiseksi. Nämä ihmiset käyttävät yleensä paljon vaivaa ja rahaa myös ympäristöön. He polttavat usein kynttilöitä ja kuuntelevat musiikkia ruokailun aikana.
  4. Syödään tieteellisten teorioiden mukaisesti. Nämä ihmiset laskevat jouleja tai kaloreita, vitamiineja, valkuaispaineita, hiilihydraatteja, mineraaleja jne. Tämäntyyppinen ruokailu on hyvin yleistä länsimaissa, mutta siinä ei lainkaan oteta huomioon ihmistä psyykkisenä ja henkisenä olentona.
  5. Syödään sosiaalisen oikeudenmukaisuuspyrkimyksen mukaan. Tämäntyyppinen ruokailu perustuu moraaliin ja eettisiin näkökohtiin. Monet kansainväliset ravitsemusohjelmat, esimerkiksi YK:n laatimat, perustuvat tähän näkemykseen.
  6. Syödään uskonnollisen tai ideologisen näkemyksen mukaan. Moniin eri uskontoihin tai filosofioihin sisältyy ruokailutapa ja ruoka-aineohjeita. Niitä joko noudatetaan sokeasti tai sitten niistä ei välitetä lainkaan.
  7. Syödään oman rakenteen ja kehityksen mukaisesti. Tämäntyyppinen ruokailu perustuu itsetuntemukseen ja intuitioon. Asianomainen valitsee vapaasti dieettinsä eikä noudata mitään valmiiksi laadittua ohjelmaa tai näkemystä. Ruoka voi käsittää pelkästään kasvisravintoa, mutta myös jossain määrin eläinkunnan tuotteita ja jopa lihaa.

Lars Johanssonin ajatuksia löydät lisää artikkelista Hidasta elämää kaivattiin myös vuonna 1980.

Mitä minun olikaan tarkoitus täällä tehdä?

“Mikä on minun tehtäväni tällä planeetalla? on eräs kysymys, jota meidän saattaisi olla syytä kysyä itseltämme uudelleen ja uudelleen. Muutoin saatamme päätyä tekemään jonkun toisen töitä edes tajuamatta sitä. Ja kaiken lisäksi tuo joku toinen saattaa olla oman mielikuvituksemme tuotetta ja myös sen vanki.”

– Kirjasta Jon Kabat-Zinn: Olet jo perillä – Tietoisen läsnäolon taito, Basam Books 2006

Miten lakata elämästä päämäärien kautta? – 4 vinkkiä

Nykyhetkestä tulee helposti väline saavuttaa jotain. Itse nykyhetki ei tunnu arvokkaalta, ellei se palvele päämääräämme. Esimerkiksi työelämässä ollaan vahvasti tavoitteiden ja päämäärien armoilla. Onnistumisia ja epäonnistumisia mitataan päämäärien saavuttamisella. Mutta milloin päämäärät loppuvat, jotta voimme olla tyytyväisiä tähän hetkeen? Todellista menestystä ei mitata päämäärillä tai niiden saavuttamisella, vaan tyytyväisyydellä tähän hetkeen. Ja tyytyväisyys syntyy siitä, ettei tälle hetkelle aseteta ehtoja.

Miten sitten lakata elämästä päämäärien kautta? Tässä neljä vinkkiä.

1. Aloita pienesti
Aloitus ei vaadi luopumista samantien kaikista elämäsi päämääristä. Kokeile ensin muutamaa tuntia, joiden elämisellä ei ole ennalta määrättyä suunnitelmaa tai päämäärää. Noiden tuntien aikana seuraa tuntemuksiasi.

2. Päästä irti suunnitelmista
Suunnitelmat ovat melkein sama asia kuin päämäärät. Ne asettavat sinut ennalta määrätylle polulle. On yllättävän vaikeaa luopua suunnitelmallisesta elämästä, jos on huolellinen suunnittelija. Anna siis itsesi suunnitella, kun sinusta koet tarvitsevasi sitä, mutta vähitellen ala vapautua tästä tavasta.

3. Älä välitä virheistä
Jos yrityksestä huolimatta alat asettaa itsellesi päämääriä, se on ok. Tällä tiellä ei nimittäin ole virheitä – se on vain oppimiskokemus.

Jos elät ilman päämääriä ja epäonnistut, kysy itseltäsi, onko se todella epäonnistumista? Epäonnistut vain, jos päämäärä on onnistumisesi mittari. Mutta jos päämäärä ei mittaakaan onnistumistasi, et voi koskaan epäonnistua.

4. Kaikki on yhtä hyviä polkuja
Ei ole väliä millaisen polun löydät, ei ole väliä mihin päädyt, kaikki on yhtä hyviä. Ei ole huonoa polkua eikä huonoa määränpäätä. On vain erilaisia polkuja, ja erilaisuus on ihmeellistä. Älä tuomitse vaan koe!

Lähde: Zen Habits

Sattumia eikä vahinkoja tapahdu

Halusin kirjoittaa intuitiosta ja siitä, miten tärkeää se on hyvinvoinnillemme. Mutta kuinka selostaa jotain niin suurta lyhyessä kolumnissa? Mitä intuitio itse asiassa on?

Se on esimerkiksi sitä, kun astuu kahvilan ovesta sisään ja aistii heti tunnelmasta, ettei halua jäädä sinne ja kääntyy pois. Tai sitä kun matkustaa toiselle paikkakunnalle, ihastuu välittömästi sen ilmapiiriin ja haluaa sinne toistekin.

Mihin ennakkoaavistukset ja tuntemukset perustuvat? Sitä ei pysty selittämään loogisesti, jonkin asian vain tietää, tietämättä miksi tietää. Se on sitä, että tietää, mitä ei halua. Tai tietää mitä haluaa lisää, mutta toisaalta ei pysty sanomaan, mitä se jokin on, mitä haluaa. Se on alitajuinen tunne, vaisto, energia, kuudes aisti tai henkiinjäämisaisti. Sen perusteella toimiminen tuntuu kuitenkin aina poikkeuksetta hyvältä. Yliaistillisia, kummallisia ja mystisiä yhteensattumia tapahtuu usein esimerkiksi läheisen ihmisen kuoltua tai luonnossa kulkiessa, kun tunteemme ovat herkistyneessä tilassa.

Maaliskuun 2010 Keskiviikkokolumnissa kerroin miten Linnunsulka näytti elämälleni suunnan. Olen tehnyt dramaattisia elämänmuutoksia ja päätöksiä seuraamalla tätä mystistä tunne-energiaa – miksikä sitä nyt haluaakin kutsua. Silloiset läheiseni suhtautuivat naureskellen ”päähänpistoihini”, erilaisiin johtolankoihin ja merkkeihin, joita seurasin ja kuuntelin. Kuulin olevani hurahtanut hihhuli ja varmaankin töistä ylirasittunut. Eiväthän sivistyneet ihmiset voi elämäänsä perustaa vaistonvaraisiin asioihin. Minun ei ole kuitenkaan koskaan käynyt huonosti intuitiotani kuunnellessani, päinvastoin hyvinvointini on lisääntynyt merkittävästi. Muut kuittaavat ne hauskaksi sattumaksi tai viihdyttäväksi jutuksi.

Eläimet lähettävät ja seuraavat koko ajan erilaisia piiloviestejä ja signaaleja. Ne tietävät heti, kun ilmassa on jotain erikoista. Me ihmiset olemme unohtamassa tämän taidon. Pidämme tietoista ja loogista ajattelua valtavassa arvossa ja vähättelemme vaiston tai ”sattumien” merkitystä, koska niitä ei pysty järjellä selittämään.

Valitsin mahdottoman aiheen keskiviikkokolumniksi. Oikeita sanoja ei meinannut löytyä. Saattaisin jopa tehdä itseni naurunalaiseksi kirjoittamalla tällaisesta aiheesta. Pistin aiheen ja tekstiraakileen sivuun ja päätin murehtia sitä myöhemmin. Tyhjensin pääni katselemalla hömppäelokuvaa. Kuinkas siinä kävikään? Kun lakkaa tekemästä asioita väkisin, vastauksia alkaa löytyä joka paikasta.

Elokuvassa seurattiin intuitiota ja johtolankoja. Ei ollut sattumia tai vahinkoja, vaan synkroniaa. Elokuvassa toistui englanninkielinen sana serendipity. Se oli minulle ennestään outo. Se pitäisi tarkistaa sanakirjasta jossain vaiheessa.

Seuraavana päivänä lähdin Tampereelle kokoukseen. Olin etuajassa, joten menin kirjakauppaan selailemaan kirjoja. Minulla on tapana avata mikä tahansa kirja summanmutikassa saadakseni kirjan sivulta jonkin vihjeen tai johtolangan pohtimaani asiaan. Avasin kirjan ja vatsanpohjaani kouraisi. Kaikista niistä tuhansista kirjoista ja sadoista tuhansista sivuista avaamani sivu käsitteli serendipityä!

Hain kirjakaupan hyllystä sanakirjan: ”Serendipity = kyky tehdä sattumalta arvokkaita löytöjä, onnekas sattuma. ”. Siitä tosiaan oli kysymys! Miten jännittävää!

Minulla oli vielä aikaa, joten menin kahville. Istuin ikkunapöytään, vilkaisin pöydällä olevaa lehteä ja avasin senkin umpimähkään. Sivulla haastateltiin henkisyyden asiantuntijaa, joka kertoi kuinka erilaisia herkkiä energioita voi kehittää. Hykertelin löydöilleni ja tunsin olevani labyrintissa, joka johdatti minut aina takaisin samojen asioiden äärelle. Löysin arvokkaita asioita, joita en oikeastaan edes etsinyt. Kaivoin matoja, mutta löysin kultaa.

Mitä tästä opin? Kaikkea ei tarvitse ottaa kovin vakavasti, jos ei halua, mutta hauskaa ja inspiroivaa arvokkaiden löytöjen tekeminen on. Pitää vain olla elämäntaitoa nähdä ne ja olla valmis näyttämään hiukan hölmöltä. Onnekkaita sattumia ei saa tapahtumaan. Ne vain tapahtuvat.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.

Lue kaikki keskiviikkokolumnit tästä.

Näin päiväunet onnistuvat töissä – Toimitusjohtajan vinkit

Kuva: Asko Kallonen

J-Impactin toimitusjohtaja-valmentaja, kauppatieteiden tohtori Jari Salminen pitää päiväunia tärkeänä työtehoa lisäävänä tekijänä (lue Jarin haastattelu tästä). Tässä Jarin vinkit päiväunien onnistumiseen työpäivän aikana.

1. Tee työssäsi 10 prosenttia enemmän kuin sinulta vaaditaan, sen jälkeen ketään ei kiinnosta, mitä teet työajalla. (Todellisuudessa yleisöä ei edes ole, oma syyllisyyden tunto on vaikein selätettävä.)

2. Lakkaa välittämästä (liikaa), mitä muut ajattelevat.

3. Jos päiväunien nukkuminen tuntuu aluksi liian radikaalilta, koita ensin pysyä poissa töistä lounaan ajan, ja katso, mitä tapahtuu.

4. Muista, että unet lisäävät tehokkuutta, sillä uni laukaisee stressin, kun stressihormonit pääsevät purkautumaan kehosta. Jättämällä levon väliin, teet töitä tehottomammin.

5. Etsi rauhallinen paikka unille: säiden salliessa ulkona, sohvalla, kattoterassilla, kotona, omassa huoneessa tai jopa autossa.  Joskus nukkuminen vaatii hieman luovuutta, käytä sitä.

6. Nuku maksimissaan 30 minuuttia, jotta saat unesta virkistävän vaikutuksen.

7. Muista ottaa rypistyvät vaatteet pois ennen nukkumaan menoa. Ja muista kammata tukka, kun heräät.

LUE MYÖS:

Toimitusjohtaja: ”Päiväunet kuuluvat työpäivään”

Hidasta, elät pidempään

Nuku paremmin – 4 yllättävää vinkkiä

Miksi kevät väsyttää? – ja muita unettavia faktoja

Uni ratkaisee kaikki ongelmamme