Onko itsekästä keskittyä ensisijaisesti omaan hyvinvointiin , vai pitäisikö yhteisen hyvän nimissä löytyä ensisijassa ”talkoohenkeä”, jotta hyvinvointirahat saadaan kasaan? Ajaako siis yhteisen hyvän puolustaminen yksilön kokeman hyvän edelle? Nämä ovat varmasti kysymyksiä, joiden edessä olemme melkein päivittäin – tai ainakin omatuntomme on.
Ajatus yhteisestä hyvästä on hieno. Mutta ensimmäisenä mieleeni tulee lentokoneen ohje: laita ensin happinaamari itsellesi, vasta sitten lapsellesi. Jotta voi parhaalla mahdollisella tavalla olla hyödyksi, pitää tietää kuka on, löytää oma paikkansa, tietää missä on hyvä, mitä haluaa tehdä, mihin on motivoitunut. Kaikki nämä tähtäävät automaattisesti – ihan itsestään – yhteisen hyvän tekemiseen, sillä yksi suurimmista motivaatiotamme ja hyvinvointiamme lisäävistä tekijöistä on se, että koemme olevamme hyödyllisiä, tarpeellisia, tärkeitä. Haluamme auttaa. Ja mistä muusta työssä tai vaikkapa maailmanparantamisessa on kyse kuin auttamisesta?
Mutta kuka määrittelee, miten hyödyllisyytemme mitataan? Usein uskomme, että se on esimerkiksi työnantaja. Meidät on palkattu tekemään jotain työtehtävää, joten olemme siis hyödyllisiä. Aina ei ole itsestäänselvyys, miten työmme hyödyttää prosessia, mutta on oletettavaa, että jotenkin. Muuten meillä ei olisi työpaikkaa.
Väitän kuitenkin, että hyödyllisyydentunne ei tule ulkoapäin. Se tulee omista arvoistamme ja siitä selityksestä, jonka annamme omalle toiminnallemme. Esimerkiksi Jama Jama sanoi Hidasta elämää -haastattelussa, ettei häntä ole palkattu piippaamaan jugurttipurkkeja vaan kohtaamaan ihmisiä. Näin siis hän koki asian. Luulenpa silti, että työnantaja oli palkannut hänet nimenomaan piippamaan jugurttipurkkeja. Nokian entinen lakiasiainjohtaja Anne-Liisa Palmu taas kertoi haastattelussa, että hänellä oli työssään oma sivuagenda: tutustua siihen, miten ihmiset toimivat. Kun hän ei enää voinut toteuttaa työssään tuota agendaa, työ ei enää tuntunut hyvältä. Silti oma syy tai arvo tehdä työtä ei ollut Anne-Liisankaan tapauksessa ristiriidassa työnantajan tavoitteiden kanssa.
Päinvastoin molemmissa tapauksissa työntekijät olivat työnantajalleen äärettömän hyödyllisiä, sillä heillä oli polte omaan työhönsä. Viis siitä, mistä kipinä syntyy, kunhan se syntyy. Kaikki voittavat. Mutta kipinä ei voi tulla ulkopuolelta. Se pitää syntyä sisällä. Se saa maailman, työn tai elämän näyttämään aivan toisenlaiselta. Lähtökohtaisesti sisäinen kipinä sytyttää yhteisen hyvän roihun. Aina.
Samassa sisäisessä kipinässä piilee myös todellinen hyvinvointi. Poliittisissa keskusteluissa hyvinvointi näyttäytyy jonkinlaisena ”järjestelmänä”, hyvinvointijärjestelmänä. Kun järjestelmä on olemassa, on oletteista, että hyvinvointi toteutuu. Mutta todellisuus on toinen. Hyvinvointi ei nimittäin ole – Marja-Liisa Mankaa ja Jani Mannista peesatakseni – Jonkun Muun hommaa. Hyvinvointi ei ole automaatti, johon tungetaan verorahaa ja sitten odotellaan, että terveys tai omanarvontunto tupsahtaa luukusta.
Todellinen (henkilökohtainen) hyvinvointi vaatii sisäisen kipinän: ymmärryksen itsestä kokonaisuutena, oivalluksen omasta elämänrytmistä ja omista arvoista, itse oivalletun selityksen omasta paikasta ja siitä, miten voi olla avuksi, hyödyksi. Hyvinvointi on ennen kaikkea henkilökohtainen ja yksilöllinen asia. (Omassa hyvinvointiprosessissa ”järjestelmä” voi kyllä heittää pelastusrenkaan, muttei opettaa uimaan.)
Lopulta todellista kollektiivista hyvinvointia syntyy, kun jokainen auttaa ensin itseään – jotta voi sitten olla hyödyksi muille. Sinun hyödyllisyytesi muille mitataan siinä, miten hyvin kohtelet itseäsi.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
