On kesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä ja menemme 4-vuotiaan tyttäreni kanssa leikkipuistoon. Leikkipuiston pienellä jalkapallokentällä kaksi noin 5–6-vuotiasta poikaa pelaa jalkapalloa aikuisen kanssa.
”Minä haluan myös”, tyttäreni toivoo. Kehotan pyytämään lupaa osallistua peliin, ja kohta hän viipottaa kentällä – tosin lähinnä maalivahdin paikka kiinnostaa. Pojille on selvää, miten peli etenee: he syöttelevät toisilleen, huutavat ohjeistuksia napakasti ja etenevät hapuillen mutta päättäväisesti kohti maalia.
Juuri kun pojat lähestyvät maalia, maalivahti kiinnostuu aivan muista asioista. Oi, kentään on maalattu värikkäitä kuvia. Pojat tekevät maalin. Häviöllä ollaan.
Vai ollaanko? Jäin miettimään elämän peliä. Miten ensin synnymme ihmettelemään asioita sellaisena kuin ne ovat. Sitten opimme ihmisten luomat kehykset: säännöt, päämäärät ja niiden mukana voittamisen ylivertaisuuden. Kun elämän peli kovenee, kehykset alkavat muuttua yhä paksummiksi, ja lopulta ne ovat lähtökohta. Ihmettely unohtuu.
Elämän pelissä tuntuu joskus, että kaikki on automatisoitu, peliaika ennalta määrätty ja (elämän)tehtävä lukittu. Ei ole aikaa tai mahdollisuutta alkaa tuijotella pelikentän kauneuksia – muuten joku muu tekee maalin ja sitten olen häviöllä.
Niin, vai olenko häviöllä? Katsoin tyttäreni onnellisia ja kirkastuneita kasvoja, kun hän löysi maalaukset. Nielaisin mölyt mahaani siitä, että ”keskity peliin”. Hän ei nimitääin edes huomannut, että oli tullut maali (enkä usko, että huomaaminenkaan olisi löytämisen riemua vähentänyt). Hän näytti olevan vahvasti voitolla omassa elämän pelissään.
Ihmettely on mielestäni yksi elämän suurimmista voimavaroista. Sillä: Ihmetellessä kaikki on suurta lahjaa, eikä kaksi voikukkaa ole koskaan samanlaisia. Kun automaatio poistuu, läsnäolo astuu esiin. Kun ihminen on läsnä, hän kokee, että kaikki on mahdollista ja jokaisessa hetkessä on ihmeiden odotus. Ihmeiden näkeminen ja odotus jättää taka-alalle sen ”miten ajatukset sanovat, että asioiden pitäisi olla” ja tuo esiin sen ”mitä asiat todellisuudessa ovat”. Näiden kahden suhtautumistavan ero on on onnellisuudessa: onnellinen on se, joka kokee, ei se, joka osaa ajatella ”oikeaa” kokemusta.
Mutta en minä mikään superäiti ole. Opettelen asioita koko ajan. Leikkipuiston jälkeen juttelimme tyttäreni kanssa tulevista juoksukisoista. Entisenä pikajuoksijana annoin ohjeeksi katsoa koko ajan juoksuradalla eteenpäin, niin pääsee mahdollisimman kovaa eteenpäin ja siten voi voittaa.
Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että mitä jos juoksuradalla onkin leppäkerttu tai muurahainen.
Ihanaa kesää kaikille ennen kuin Hidasta elämää siirtyy kesätauolle. Takana on vihdoinkin ehkä yksi elämäni raskaimmista talvista. Pitkä pimeä kausi vaikutti fyysisesti ja henkisesti, välillä tunsin olevani kuin lamaantunut pimeyden keskellä. Nyt kun kaikesta on selvitty hengissä, sydämen ja koko kehon täyttää valtava KIITOLLISUUS!
Kiitos rakkaani, paras ystäväni Cessi, että olet antanut minulle mahdollisuuden hypätä omalle polulleni, pois oravanpyörästä. Saan tehdä sitä mitä sydän sanoo, jokaisena päivänä. Kiitos, että tuet minua minun polullani. Minä tuen sinua, kaikessa mitä ikinä haluatkaan elämässäsi tehdä!
Onneksi tammikuun pakkasten aikaan pääsimme kuitenkin nauttimaan auringosta Havaijilla mahtavat kolme viikkoa. Valaita, delfiineitä, jättiläiskilpikonnia ja ah Havaijin uskomaton luonto. Kiitos rakkaat ystävämme Panu ja Peeritti jälleen ihmeellisestä seikkailusta auringon alla!
Paluun jälkeen tuntui kuitenkin vielä synkemmältä, aivan kuin joku olisi sammuttanut valot laakista. Kaikki tuo pimeys on nyt voitettu ja kesä on täällä. Lämpöaalto iski aivan puun takaa ja kesä oli täällä viikossa, uskomaton, ihana vihreys ja aurinko. Yhtä nopeasti kuin joku sammutti valot, räväytettiin ne päälle ja vastavalossa eläminen voi olla välillä yhtä raskasta, totutteleminen siihen, että taas näkee eteensä.
Aika on mennyt vilauksessa ja nyt hevoset ovat laitumella ja nauttivat kuin villivarsat omasta elämästään. Koirat etsivät viileimmän paikan huushollista ja minä siitä väliltä. Siltä väliltä on tässä tapauksessa työpöytäni ja koneeni äärestä. Kiitos rakkaat eläinlapseni, että pidätte minut järjissäni ja saan rakastaa teitä jokaisella solullani! Kiitos Aku, Hannes, Lotta, Alexa, Angel, Prince ja Candy!
Ihmeellinen valoilmiö ja ystäviltä saadut uudet kaiuttimet tietokoneessa ovat saaneet elämään ihan uusia ulottuvuuksia, meillä soi jatkuvasti musiikki. Kiitos Annika ja Marjo muistutuksesta musiikin voimaan. Mikä ihana elämän voima voikaan noista ihmeellisistä ämyreistä kaikua? En ole tajunnutkaan kuinka suuri vaikutus musiikilla voi olla mielialaan, muistojen heräämiseen ja tunnelmaan. Voi kiitos myös Spotify mahdollisuudesta vaikkapa paeta lapsuuden ja nuoruuden hulluihin vuosiin. Kiitos! Olen myös löytänyt jostain solujeni sopukoista jälleen sen ihmisen, joka haluaa tulla kuntoon ja on alkanut liikkua. Minulla onkin ollut sinua ikävä ja niin, ikävä niitä ihania farkkuja jotka kohta taas mahtuvat päälle. Kiitos, että lähimmistä ystävistäni löytyy ihminen, joka auttaa ja tekee treeni ja ruokaohjelmat, kiitos Annika. Myös treenatessa musiikki auttaa löytämään uuttaa voimaa.
Olen tehnyt talven ja kevään aikana hulluna töitä rakkaan Farmi projektimme eteen, moni tie on tyssännyt ja moni uusi tie on avautunut kuin saksalainen autobaana. Hetkeäkään en ole luovuttamista ajatellut, enkä ajattele. Heikkoina hetkinä olen saanut tukea perheeltäni ja uskomattomalta tiimiltäni. Eteeni on tuotu uusia ihmisiä, jotka ovat uskoneet ja uskovat kanssani ihmeen tapahtumiseen ja Farmin syntymiseen ennemmin tai myöhemmin. Kiitos rakkaat, kiitos Sampo, Pata, Mii, Juha ja kaikki ystävät ja läheiset, jotka olette kannustamassa ja tukemassa ja etsimässä ratkaisuja kanssani. Uskon, että nyt kesän aikana projekti nousee uudelleen siivilleen ja kun se saa hiukan ilmaa ja etäisyyttä niin kaikki järjestyy.
Jokainen ihminen tarvitsee ystäviä ja läheisiä tukemaan itseään, toivon todella koko sydämestäni, että jokaisella on sellainen ystävä tai ystäviä, joiden kanssa voi kaiken jakaa. Uskon, että minua on siunattu suurella lahjalla, että läheiseni ovat sellaisia kuin ovat. He uskovat minuun ja tukevat, kannustavat ja joskus jopa kannattelevat. Pitkän talven keskellä olisin ollut todella yksin ilman perhettäni ja ystäviäni.
Erityisesti kiitos, suuri kiitos Mii, että olet olemassa ja sinusta on tullut yksi kaikkein tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. En voi koskaan kiittää riittävästi niistä lukemattomista tunneista puhelimessa joka ikinen arkiaamu läpi synkän talven. Uskomaton tsemppi ja valtava määrä työtä ovat takanamme. Niin uskomaton seikkailun vuosi on ollut ja monta uutta seikkailua vielä edessä odottamassa. Mikä suunnaton lahja, että vihdoinkin voimme nauraa koko talvelle ja suunnata kohti kesää lataamaan akkuja. Pöhinää mummo, pöhinää ja JR!
Kiitos rakkaat varavanhempani Katri ja Arto! Kuinka monta kyyneltä onkaan Ukon ja Akan kaulukseen pyyhitty!? On naurettu, itketty ja kirottukin, paukutettu rumpua ja tehty ihmeitä yhdessä ja erikseen. Kiitos siitä että olen saanut uuden kodin keskeltä Maailmannapaa!
Kun vähiten odottaa ja juuri hetkellä ennen luovuttamista yleensä tapahtuvat suurimmat ihmeet, niin nytkin. Kurssillani kuuluisassa Maailmannavassa, Suomenniemellä tapasin Norjassa asuvan Ruotsalaisen Ingelan ja nyt olemme suunnitelleen kursseja Norjaan, Ruotsiin, Irlantiin ja Jenkkilään. Kiitos Ingela kiitos, maailmanvalloitus odottaa, edessä siintää ihmeellinen tulevaisuus!
Olen koko kevään kiertänyt Suomea ristiin rastiin, Helsingistä Rovaniemelle ja kaikkialla siltä väliltä. Miten voisin koskaan kiittää riittävästi kaikkia teitä, jotka olette tulleet kursseilleni ja luennoilleni, ilman teitä ei minua olisi sellaisena kuin olen nyt ja en voisi tehdä sitä mitä maailmassa eniten rakastan, eläinten viestin jakamista. Kiitos kaikille kurssien ja luentojen järjestäjille ja yhteistyökumppaneille, kiitos Päivi ja Kirsi, kiitos Catarina ja Uma ja Pequ ja ihan jokainen, joka on koskettanut minua viimeisen vuoden aikana.
Sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta suuntaan kohti tätä kesää. Seuraavan kerran kun bloggaan, saattaa viesti tulla vaikkapa Norjasta, mene ja tiedä, ihmeellinen elämä! Ihana Elämä, KIITOS!
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Lähtölevottomuus alkoi neljä kuukautta ennen lähtöä, maaliskuussa 2013. Keskittyminen herpaantui. Meillä ei ollut edes tiedossa, minne muuttaisimme. Järjesteltävien asioiden lista piteni. Kohta arki näyttäytyisi taas toisella tavalla. Helsinki tuntui kaukaiselta, mutta niin tuntui Hanoikin.
Neljän kuukauden aikana pohdin paljon vapautta. Kuka siitä määrää, olenko vapaa, voiko sitä mitata vai onko se vain tuntemus. Onko edes hyvä olla vapaa. Vapaus on myös suhteellista. Muistelin tyttärelleni kolme vuotta sitten kirjoittamaani kirjettä, silloin kun hän syntyi. Kirjoitin hänelle vapaudesta juuri silloin, kun olin ehkä eniten kehoni ja mieleni vanki.
Neljän kuukauden aikana mietin myös menneisyyttä.
Silloin lähdin. Pakkasin perheeni ja muutin kehitysmaahan. Minulla oli kaksi kriteeriä muuttopaikoista: halusin paikan, josta olisi suora lentoyhteys Suomeen ja kunnollinen sairaala. Kumpaakaan ei ollut, mutta päätimme lähteä silti. Selvisimme. Ensimmäisestä vuodesta, joka oli vaikea. Toisesta vuodesta, jolloin koin uskomatonta elämänriemua – sellaista, että pelkäsin pyörtyväni.
Ensi viikolla lähden, pakkaan kotini konttiin, tervehdin Helsinkiä ja lopulta seuraavaa uutta kotikaupunkiani Keski-Euroopassa.
Tämä on myös viimeinen kirjoitukseni Laaja kulma-blogissani. Kiitokset lukijoille ja Hidasta elämää -tiimille sekä tervetuloa uuden blogini lukijaksi: http://adventuresofafullmind.blogspot.com/
Jokainen meistä tarvitsee ajoittain apua. Auttamalla osoitan myötätuntoa. Pyrinkö auttamaan? No, useimmiten ainakin yritän, josko vain ehdin. Jos kohdalle tulee tilanne, että en halua, kerron todennäköisesti, että en ehdi. Tuntuisi jotenkin kohtuuttomalta ja liian vaikealta sanoa, että en halua – vaikka se olisin totta. Myös rationaalinen järkeni auttaa tässä kieroilussa ja kertoo muita, ”hyväksyttävämpiä” syitä kuin halun, jotta voin välttää katsomasta itseäni silmästä silmään.
Niin, miten ne rakkaus ja pelko liittyvät auttamiseen? Asia liittyy esimerkiksi havaintoon siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun olen toista ihmistä auttanut, mielestäni ehkä suurestikin. Osoittaako hän kunnioituksensa apuani kohtaan? Toimiiko, jatkossa kuten pyydän, huomioiko minut ja kuunteleeko? Pyrkiikö hän, mielestäni riittävästi, oppimaan saamastaan avusta? Monia muitakin asioita voisi luetella.
Esille nousee kysymys, jonka harvoin muistan tehdä. Autanko rakkaudesta vai pelosta? Mistä sen voisin tietää? Miten nuo kaksi voisi edes toisistaan erottaa? No, jokaisella on asiasta mielipiteensä, joten kerron omani.
Ajattelen että asian voi tiivistää yhteen kysymykseen; koenko minä, että autettu jäi minulle velkaa. Rationaalinen mieleni varmaan kertoo täydellisestä velattomuudesta vaan mitä osoittaa käytös.
Ensimmäinen havainto asiasta on helppo saada, kun kuuntelen reaktiotani avustani annettuun kiitokseen. Oliko se riittävä? Mitä tapahtuu jos autetun kiitollisuuden osoitus jää ”vailinaiseksi” tai ehkä kokonaan puuttumaan? Entä jos hän näyttääkin peräti pettyneeltä tai vihaiselta?
Jos autan rakkaudesta käsin, riittää kiitokseksi ilo ja mahdollisuus auttaa. Syy auttaa on silloin jo täytetty. Ei tarvita palkkiota tai edes kiitosta. En koe autetun jäävän velkaa missään muodossa. Olen jo saanut palkkioni – ilon kautta. Kun autan pelosta käsin, koen että toinen tarvitsee apuani ja että olen huono ihminen jos en auta. Silloin en auta ilosta, vaan enempi velvollisuudesta. Joko häntä tai itseäni kohtaan. Autetulle asia saattaa lähtökohtaisesti olla samantekevä, paitsi että silloin koen usein autetun jäävän minulle ”kiitollisuudenvelkaa”.
Auttamisen motiivin tunnistaminen on usein haasteellista. Tehdäänpä mielikuvaharjoitus, joka karrikoiden kertoo siitä autanko pelon vai rakkauden ohjaamana.
Ajan autolla surkeassa räntäsateessa, jossain kaupunkiolosuhteiden ulkopuolella. Huomaan jonkun makaavan tien penkalla. Pydäytän auton ja menen selvittämään tilannetta. Tukevassa humalassa oleva laitapuolen kulkija örisee, on märkä, kylmissään ja pyytää kyytiä majapaikkaansa. No, kun muuta hätää ei ole, otan örisijän kyytiin ja kuskaan pyytämäänsä paikkaan. Matkalla autettavani vatsalaukun sisältö haluaa tulla ylös, sotkien autoni sisustan ja minun vaatteeni. Samassa ollaankin perillä. Autettava alkaa kömpiä ulos autosta.
Olenko kiitollinen siitä, että sain auttaa? Poimia märän ja kylmissään olevan ihmisen pois räntäsateesta ojan penkalta ja viedä turvallisesti kotiinsa. Mitä ajattelen auton sotkemisesta, hajusta ja kaikesta muusta ylimääräisestä vaivasta? Pyydänkö korvausta haitasta, ylimääräiseistä työstä ja kustannuksista? Edellytänkö, että kaveri lainaa rahaa maksaakseen kustannukset tai jättää muutamaksi päiväksi pullonsa tai ruokansa ostamatta? Oikeus olisi varmaan puolellani.
Kysyn itseltäni miksi lähdin auttamaan? Toiminko rakkaudesta vai velvollisuudesta ja pelosta? Autoinko hänen takiaan, siksi, että hän tarvitsi apua vai siksi, että minä halusin kokea auttamisen iloa? Tämä henkilö on saatettu turvaan, mutta kysymyksellä on merkitystä itselleni ja sitä kautta muille apua tarvitseville. Mikä on oma olotilani sinänsä turhauttavan episodin jälkeen? Mitä tapahtuu seuraavassa vastaavassa tilanteessa? Jos autoin velvollisuudesta, tämän tyyppiset auttamisen taisi loppua tähän. Jos autoin omasta ilostani, teen saman uudelleen, vaikka tiedän, että edellä kuvattu voi toistua? Mistä syntyy minun tahtoni auttaa?
Ihmiset kiintyvät ja kiinnittyvät toisiinsa, erityisesti läheisissä ihmissuhteissa. Buddha totesi aikoinaan kiinnittymisen olevan kärsimyksen edellytys. Henkiset suuntaukset ja opit kehottavat opettelemaan kiinnipitämättömyyden taitoa sekä suhteessa omaan itseen että suhteessa toisiin. Miksi kiinnipitämättömyys on monelle kuitenkin ylivoimaisen vaikeaa?
Läheisiin ihmisiin kiinnittyminen on syvällä ihmispsyykeessä. Kiintymyssuhdeteoria on ollut tärkeä tutkimuskohde 1960-luvulta alkaen, ja on siitä asti ollut merkittävä osa ihmisen kehityskulun ja persoonallisuuden tutkimusta. Voimakas äitiin tai toiseen läheiseen hoitohahmoon kiinnittyminen on vastasyntyneelle elinehto. Ilman hoitajaa jokainen meistä olisi kuollut dramaattisen nopeasti. Lapsuudessa omaksuttu kiintymyssuhde vaikuttaa läpi elämän aivojen hermostollisiin yhteyksiin, tapaan ymmärtää maailma, tunteisiin ja sosiaaliseen elämään. Lapsen ja äidin (läheisimmän hoitajan) välinen vuorovaikutus johtaa lapsuudessa sisäistettyihin mielen toimintamalleihin. Nämä mallit jäsentävät ajatteluamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme myös kaikissa myöhemmissä ihmissuhteissa. Ne vaikuttavat siihen kuinka hyvin osaamme säädellä tunteita sekä siihen minkälaisena koemme itsemme.
Turvallisesti kiintynyt lapsi luottaa siihen, että vanhempi vastaa hänen tarpeidensa ilmaisuun. Suhdetta kuvaa varmuus, läheisyyden tuottama turva ja luottamus. Lapsi uskaltaa tutkia ympäröivää vierasta maailmaa, sillä hän tietää voivansa tarpeen vaatiessa hakea vanhemmaltaan turvaa. Lapsesta kehittyy itsenäinen ja itsevarma, maailmaan sekä toisiin ihmisiin luottava aikuinen.
Välttelevästi kiintynyt lapsi käsittelee tunteitaan itsekseen, koska hän on oppinut ettei vanhempi vastaa hänen läheisyytensä tai riippuvuutensa tarpeeseen. Lapsi on epävarma vanhemman aikomuksista eikä luota vanhemman läsnäoloon. Lapsesta kehittyy aikuinen joka on oppinut välttelemään läheisyyttä ja pärjäämään omillaan.
Ristiriitaisesti kiintyneellä lapsella on voimakas tarve läheisyyteen, mutta suuri pelko torjuntaa kohtaan. Vanhempi on herkkätunteinen mutta ennakoimaton ja vastaa lapsen viesteihin usein vain silloin kun hänelle itselleen sopii. Lapsi ei pysty hallitsemaan vuorovaikutusta eikä opi luottamaan omiin kykyihinsä. Lapsesta kehittyy aikuinen, joka takertuu läheisyyteen ja pelkää hylätyksi tuloa.
Jäsentymättömästi kiinnittyneiden lasten vuorovaikutus suhteessa vanhempiin perustuu pitkälti pelkoon. Lapsi joutuu usein kokemaan jonkinasteista pahoinpitelyä tai hyväksikäyttöä. Pelottava vanhempi asettaa lapsen ratkaisemattomaan ongelmaan, jota psykologisessa kirjallisuudessa kutsutaan ’peloksi ilman ratkaisua’. Vanhempi on lapselle sekä turvan että pelon lähde. Mitä enemmän vanhemman läsnäolo lasta pelottaa, sitä suurempi tarve lapsella on myös hakea turvaa vanhemmaltaan. Jäsentämätön kiintymystyyli johtaa usein vakaviin psyykkisiin ongelmiin.
Aikuisuuden romanttiset rakkaussuhteet heijastavat lapsuudessa omaksuttuja kiintymystyylejä. Jokainen taantuu ajoittain läheisissä parisuhteissa lapsen kaltaiseksi. Varhaisiän kiintymysmallit vaikuttavat tutkimuksien valossa vakailta ja melko pysyviltä sisäisiltä rakenteilta. Ihmiset kiinnittyvät puolisoihinsa pitkälti lapsuudessa omaksuttujen mallien mukaisesti; turvallisesti, välttelevästi, takertuvasti tai pelokkaasti.
Tuskin mikään käyttäytymisen muoto liittyy niin voimakkaisiin tunteisiin kuin kiintymykseen pohjautuva käyttäytyminen. Koemme hyvin voimakkaita tunteita kiintymyssuhteissamme: turvallisuutta ja iloa kun rakkaamme on läsnä, ahdistuneisuutta tai vihaa kun kiintymyksen kohteesta joutuu eroamaan, ja surua ja masennusta kun kiintymyksen kohteen menettää. Sisäistetyt kiintymysmallit saavat meidät näkemään ympäröivän todellisuuden ei sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme. Kuten radio, joka on viritetty vastaanottamaan tiettyä taajuutta, mekin kiinnitämme huomiomme ja tulkitsemme tilanteita parisuhteissamme oman taajuutemme mukaisesti. Varhainen vuorovaikutus ensisijaisen läheisyyden kohteen kanssa on vaikuttanut sekä tapaamme kiintyä toisiin ihmisiin että sisäistettyihin käsityksiin itsestämme rakastettuina tai ei-rakastettuina sekä kiintymyksen kohteesta ja maailmasta luotettavana tai ei-luotettavana.
Sisäistetyt kiintymysmallit ovat kuin väritetyt lasit, joiden läpi katsomme maailmaa. Muodostumisensa jälkeen mallit vaikuttavat lähinnä alitajuisesti ja niillä on taipumus vahvistaa itseään tulevissa ihmissuhteissa toistuvien tunnetilojen, ajatusrakenteiden ja toiminnan kautta. Jos näistä sisäisistä rakenteista ei tule tietoiseksi, niiden muuttaminen voi olla äärimmäisen vaikeaa tai jopa mahdotonta. Edessä on silloin helposti lisää tuttua draamaa, pettymyksiä ja vaikeuksia luoda aidosti tyydyttäviä ja läheisiä ihmissuhteita.
Osa ihmisistä oppii ylittämään lapsuuden vuorovaikutuksessa omaksutun turvattomuuden ja toisiin ihmisiin kohdistuvan luottamuksen puutteen. Syvempi itseymmärrys ja uudet tukevat ihmissuhdekokemukest voivat muokata kiintymystyyliä turvallisemmaksi aikuisiällä. Syvien rakenteiden muuttaminen vaatii vanhoista malleista poisoppimista samalla kun uudet tilanteet ja kokemukset vahvistavat uusien lähestymistapojen oppimisen. Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) on yksi tapa, jolla tällaista uutta itse-tietoisuutta voi kehittää.
Aivojen magneettikuvaustutkimukset osoittavat että mindfulness-meditaatio muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa. Läsnäoloharjoitusten on huomattu mm. vahvistavan niitä alueita aivoissa, jotka ovat yhteydessä terveeseen, turvalliseen kiintymykseen. Hyväksyvän läsnäolon kautta on mahdollista rakentaa turvallinen kiintymyssuhde ensisijaisesti omaan itseen; olemalla läsnä tietoisesti ja myötätuntoisesti omalle joka hetkessä tapahtuvalle kokemukselleen. Omalle itselleen läsnäoleminen on tapa tulla omaksi parhaaksi ystäväksi. Se tarkoittaa kykyä olla avoimesti ja tuomitsematta läsnä oman sisäisen lapsen tarpeille ja tunteille (eli niille kaikista varhaisimmille ja syvimmille tunnekokemuksille ja -reaktioille). Kun oma sisäinen lapsi kokee olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi, se antaa tilaa kiinnittää eri tavalla huomiota myös toisten ihmisten tarpeisiin ja tunteisiin.
Ennen kuin oppii kiinnipitämättömyyden jalon taidon, on opittava kiintymään turvallisesti ja luottamaan toisiin ihmisiin. Turvalliselta pohjalta on huomattavasti helpompi kulkea Buddhan jalanjäljissä.
Ei se ole helppoa sanoa ääneen sitä kaikkea. Sitä, että on tehnyt virheitä. Että on pettänyt, valehdellut, loukannut, huijannut, manipuloinut, kierrellyt, ahnehtinut, himoinnut, hyökännyt, kääntänyt takkinsa, ollut epäluotettava, aiheuttanut pettymyksiä, yrittänyt – ja silti päätynyt epäonnistumaan. En tiedä suomenkielistä vastinetta mutta englanniksi se kuuluisi ”you name it, I’ve done it”.
Asia ei varmasti päde kaikkiin, mutta joillekin meistä ns. aktiivinen myöntäminen voi olla se helppo ratkaisu. Kun sen tekee itse niin se on jotenkin turvallisempaa. Parhaimmassa tapauksessa siitä saa papukaijamerkin ja sympatiaa.
Toiselle luontaisempaa on kääriytyä syyllisyyden viittaan ja nauttia marttyyriyden mukanaan tuomasta vastuuvapaudesta. Voi olla helpompaa kohdata tällainen itse luotu kokemus kuin olla todella avoin ja rehellinen asioista jotka tuntuvat ikäviltä. Olet ehkä joskus törmännyt ihmiseen, joka rypee yliampuvassa murheessaan jo ennenkuin hänelle osoitettu palaute on ehtinyt perille? Edellisen vastakohtiin törmäämme myös. Niihin jotka pamputtavat itseään jokaisesta koetusta virheestä.
Variaatioita ja erilaisia malleja on monia. Kaikille lienee yhteistä se, että ne ovat reaktioita, joilla vältämme kohtaamasta todellisuutta. Uskoisin, että olen kokeillut kaikkia edellämainittuja tapoja ja muitakin ennenkuin jokin sai minut ensimmäistä kertaa todella, ihan oikeasti, for real, menemään peilin eteen. Ilman yrittämistä, ilman oletuksia, ilman tuomintaa – katsomaan missä nyt todella mennään, rehellisesti.
Monta erilaista leikkiä, peliä ja ajatusta tapahtuu niinä hetkinä kun katson itseäni silmiin. Nojaan käsilläni seinään peilin molemmin puolin. Katson, kuuntelen ja hengitän. Ja sitten se tapahtuu. Jokin luovuttaa ja tuntuu kuin jokin päästäisi irti.
En koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, että se paljastuu minkä tiedän todeksi itsestäni. Joskus herään nauramaan, toisinaan itkemään. Surusta, kiitollisuudesta, empatiasta, ilosta, nöyryydestä – milloin mistäkin. Toisinaan se mitä näen saa käteni puristumaan nyrkkiin ja reagoimaan. ”Ei vittu” – kuulen sanat sisälläni kun se mitä näen on vaikea niellä. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta sanat lienevät tuttuja muillekin.
Haasteena on, että pystyn kohtaamaan ja olemaan totuuden kanssa enkä vain reagoi siihen. Mitä se ikinä onkaan. Ei etsien helppoa tietä, vaan kantaen sen vastuun joka minulle on annettu, vastuu oman totuudellisuuteni rehellisestä elämisestä.
Mikään on tuskin niin raskas kantaa kuin puhdas ja tietoinen vastuu. Samalla mikään tuskin yhdistää sinua paremmin siihen voimaan jonka löydät kun olet rehellinen itseäsi kohtaan kaikesta. Niin voimastasi, kauneudestasi, virheistäsi kuin vastuustasi.
Todellinen rehellisyys tuntuu harvoin olevan ilkeä ja armoton, sellainen kertoo enemmänkin vain reagoimisesta. Todellinen rehellisyys muistuttaa enemmänkin kättä joka pitää sinua rakastaen olkapäästä kun katsot peiliin. Hyväksyen, välittäen ja kokemuksesi jakaen.
Hassua on, että yksi vaikeimmista asioista, jonka peilissä voit kohdata, on oma hyvyytesi.
Yksi suurimpia onnellisuuteni lisääjiä on se, että saan olla sellainen kuin olen ja annan myös muiden olla omanlaisiaan. Jokainen meistä on oma, ainutlaatuinen itsensä, ja sitä tulisi arvostaa. Sitä paitsi vaivattominta arki lienee silloin, kun jokainen meistä hoitaa oman tonttinsa ja on kanssaihmisille ystävällinen ja kohtelias.
Tänä keväänä tuli ulos kirjoittamani Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirja (Tammi 2013), jonka tein kahden valokuvaajan, Raisa Kyllikki Rannan ja Laura Ojan kanssa. Kirjan tekeminen oli yksi monivuotisia unelmiani, jonka onnekkaasti ja kiitollisena pääsin toteuttamaan. Kirjassa 32 erilaista, 17-67-vuotiasta suomalaista naista kertoo tatuoinneistaan ja syistä ottaa kuvia. Paitsi että kirja on kuvaus tämän aikakauden tatuoinneista Suomessa, se kertoo kirjassa esiintyvistä, upeista ja rohkeista daameista.
Kun etsin sopivia naisia kirjaan, lähdin kartoittamaan heitä heidän ammattinsa, ikänsä tai muun erityispiirteen vuoksi. En heidän tatuointiensa kautta. Mukana onkin sankka joukko eri alojen osaajia aina taidemuseon johtajasta kirjanpitäjään, viiden lapsen äitiin, eläkkeellä olevaan alakoulun opettajaan kuin yläkoulussa työskentelevään opinto-ohjaajaan. Halusin näyttää sen, että kuka vain meistä voi olla tatuoitu. Kirjan ajatus on ja oli alunperinkin ennakkoluulojen murtaminen ja pölyttyneiden asenteiden pois puhaltelu. Kannustan myös täysillä lukijoita pohtimaan omia mielikuviaan ja ennakkoluulojaan tatuoinneista ja tatuoiduista ihmisistä, ennen kaikkea naisista, joilla on tatuointi. Kirjan kohderyhmä ei ollut missään vaiheessa vain tatuoidut ihmiset, vaan kuka tahansa sukupuoleen tai mielihaluihinsa katsomatta.
Minä itse olen runsaasti tatuoitu nainen. En tosin näe enkä koe itseäni tatuoituna naisena, vaan ihan tavallisena naisena muiden ihmisten joukossa. Lisäksi olen äiti, toimittaja, puoliso, ystävä, jumppaohjaaja, juoksija, naapuri, sisko, tytär, hyvinvointivalmentaja, sukulainen ja kaveri. Itselläni on tatuointeja, koska olen mieltynyt niihin. Jotkut kuvista olen omistanut perheelleni, toiset taas vain näyttävät omaan silmääni kauniilta. En osaa sen tarkemmin selittää syytä sille, miksi alunperin aloin ottaa kuvia, enkä edes koe selittelyä tarpeelliseksi. Tiedän, ettei minun tarvitse todistella valintojani kenellekään. Tatuoituja ihmisiä yritetään usein kategorisoida ja lokeroida. Ei, minä en ole feministi, en kapinoija enkä myöskään yritä astua ”miesten tontille” tai julista kuvillani olevani erilainen nainen. Minulle riittää syyksi se, että tykkään tatuoinneista.
Ja tiedän senkin, etteivät kaikki tykkää. Se on täysin ok, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksemme, mielikuvamme ja oma todellisuutemme. On toki paljon ihmisiä, joille tatuoinnit ovat neutraali asia, aivan sama. Ja jokaisella on myös oikeus mielipiteeseensä, mutta aina voi miettiä, miten mielipiteen ilmaisee. On nimittäin jännä huomata se, miten toisen ulkonäkö voi saada ihmiset ihan kierroksille ja laukomaan paitsi päin naamaa, erityisesti netissä hävyttömyyksiä, kuten useassa tämän uusimman tatuointeihin liittyvän artikkelin lukijakommenteissa, joka julkaistiin eilen sanomalehti Keskisuomalaisessa. Tai tämän jutun kommenteissa, joka oli jo keväällä Me Naisissa.
Toiset sanovat, että terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kestää kritiikin, mutta minä kysyn, onko kritiikki tarpeellista silloin, kun se kohdistuu toisen ulkonäköön, joka nyt ei satu itseä miellyttämään? Rakentava kritiikki on jotain, joka auttaa toista kehittymään esimerkiksi työtehtävissä. Toisen haukkuminen, solvaaminen ja hänen valintojensa mitätöinti kertoo mielestäni enemmän siitä henkilöstä, joka tämän suuntaisia mielipiteitä esittää. Toisen määritteleminen kertoo ennen kaikkea määrittelijästä itsestään. Entä jos tatuointien sijaan ihmisellä on ylipainoa? Saako silloin bussin viereisessä penkissä istuvaa ventovierasta haukkua hemmetinmoiseksi läskiksi? Entä jos toisella on mielenterveysongelmia? Saako häntä silloin nimitellä hulluksi idiootiksi? Entä jos tatuointien sijaan ihminen uskoo enkeleihin ja vaikkapa karmaan? Onko ok silloin mennä sanomaan, että hiton hihhuli? Ei tietenkään, ja harva näin onneksi tekeekään!
Henkilökohtaisesti en kaipaa tatuoinneistani en positiivista enkä negatiivista palautetta. En ole ottanut niitä ketään toista varten, eikä minulla ole tarvetta niistä edes keskustella. Kirjan kuitenkin tein, koska koin pystyväni sillä tekemään arvokasta valistustyötä. Huomaan, että työsarkaa riittäisi ainakin jatko-osan verran!
Ymmärrän sen, että erityisesti kun ottaa runsaahkosti tatuointeja, ne voivat herättää huomiota. En ymmärrä kuitenkaan sitä, että joillekin ihmisille toisen ihmisen tatuoinnit tarkoittavat sitä, että he saavat luvan unohtaa käytöstavat, arvioida toisen ulkonäköä ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä. Kesän alkaessa ja hihanpituuden lyhetessä itseänikin ujostuttaa. Viime viikolla tunsin itseni metrossa kuin lehmäksi maatalousnäyttelyssä. Oikeasti olen jo kauan ollut lähes immuuni sille, että ihmiset tuijottavat, mutta uskon, että ulkonäön negatiivinen kommentointi tuntuu useimmista ikävältä. Vaikka ihmisellä on tatuointeja, hänellä on tunteet. Vaikka naapurin Pirkolla on liikapainoa 50 kiloa, hänelläkin on tunteet.
Entä jos oikeasti antaisimme tässä maailmassa toistemme tehdä omat valinnat niitä kyseenalaistamatta, kunhan ne eivät oikeasti loukkaa ketään. Mitä jos keskittyisimme omaan hyvinvointiimme ja pitäisimme itsestämme niin hyvää huolta, että voisimme toisten antaa olla sellaisia kuin juuri he haluavat olla? Entä jos päästäisimme suustamme ja kirjoittaisimme netissäkin vain asioita, jotka voimme esittää myös henkilökohtaisesti kasvotusten ja selän takanakin puhuisimme ihmisistä vain hyvää? Entä jos lakkaisimme tivaamasta toisiltamme, miksi toinen näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei?
Naisen iholla -facebooksivulle eräs tykkääjä kirjoitti, että milloin opimme kohtaamaan toisemme ihmisinä? Se oli kauniisti sanottu. Mieleeni tuli myös hieno lause, joka on tuttu logoterapiasta: kaikista ei tarvitse pitää. Riittää että rakastaa.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja nautitaan kesästä. Suvaitsevaisuus luo onnellisuutta. Kannattaa kokeilla!
Enjoy! Juuri näin. Keskittykäämme elämästä nauttimiseen. (Kuva: Laura Oja/Raisa Kyllikki Ranta, Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista)
Ajattelin kysäistä muutaman kysymyksen, tarkemmin sanottuna kolmelta ihmiseltä, kolme kysymystä. Pyrin pitämään linjani aina niin, että kysyn ihmisiltä, jotka ovat linjassa omien sanojen takana. Ja ennenkaikkea edustavat ja säteilevät hyvää energiaa kaikkialle ympäristöön.
Ensimmäisenä veli voi, eli turpaduunari. Toisena verimittaaja Marko Vapaa ja kolmantena tämän sivuston lukijoille tuttu villivihannesten puolesta puhuja, terveys- ja hyvinvointitoimittaja Raija Kivimetsä.
Kysymykset, jotka olivat kaikille samoja.
1. Mitkä ovat mielestäsi ravinnon tärkeimmät kulmakivet?
2. Mitä mielestäsi ihmisiltä uupuu ravinnosta?
3. Kuinka lisätä helposti omaa jaksamistaan?
Lihavoidut tekstit ovat omia lisäyksiäni. Lähdetäänpä liikenteeseen.
Christer ”Turpaduunari” Sundqvist, hyvinvoinnin pioneereja, sekä pitkäaikainen oman linjan kulkija. Suuri inspiraatio myös allekirjoittaneelle.
Christer ”Turpaduunari” Sundqvist
1. Ravinnossa pitäisi olla ”älliä”. Korostan näitä asioita valistuksessani: laatua, lisääaineettomuutta, lähiruokaa ja luomua. Tuon ”ällipläjäyksen” voi omalla tahollaan mieluusti toteuttaa rennolla asenteella, sillä jos silloin tällöin poikkeaa tärkeimmistä kulmakivistä, ei tee suurta vahinkoa itselleen jos suuret linjat pysyvät samoina.
2. Uusavuttomuutta esiintyy varsin yleisesti. Joillekin olisi hyvä jos kauppias olisi sijoittanut kaupan sisääntuloväylälle varamummoja! Siitä voisi napata mukaan mummon ruokaostosten teon ajaksi. Mummo näyttää miltä kaupan osastolta löytyy terveyttä. Jos käsi hairahtuu epäterveellisten tuotteiden pariin, silloin mummo lyö kepillä sormille. Jos ei tiedä miten kalakeitto valmistetaan, silloin mummo valitsee oikeat raaka-aineet ja tulee kotiin näyttämään miten ruoka valmistuu.
3. Jos on kovin väsynyt ei pidä juoda lisää kahvia tai kitata sokeripitoisia energiajuomia, vaan silloin nukutaan väsymys pois. Huolehdi hyvästä yöunesta ja sinut palkitaan oikein energisellä olemuksella päivän mittaan. Muista mitoittaa päivittäiset haasteet niin, ettet kohtuuttomasti kuluta energiavarojasi. Ympäröi itsesi positiivisilla ihmisillä, joilta saat puhtia elämään. Muista jakaa tätä hyvää energiaa muille ihmisille, sillä kun antaa hyvää energiaa saa hyvää energiaa myös takaisin. Liiku raikkaassa ilmassa ja anna puhtaan ilman hivellä ihoasi sekä täyttää keuhkosi viimeistä keuhkorakkulaa myöten. Muista aika ajoin hemmotella itseäsi. Olet sen arvoinen. Älä stressaa turhaan!
Marko Vapaa
1. Emäksiset juomat ja sekaruoat.
2. Maan mineraalit eli luonnonsuolat ja savi.
3. Juo hyvin ja nukkuu väsymyksen pois.
Raija Kivimetsä
1. Minä arvostan ravinnossa luonnonmukaisuutta, laatua ja villeyttä. Kerään itse villivihannekset, marjat ja sienet ja ostan ja syön luomua aina kun on mahdollista. Oliiviöljyni on luomua ja kreetalaisen pienen kylän papin oliivitarhan satoa ja hänen puristamaansa. Minulle on tärkeää myös ruuan valmistaminen, ruuasta nauttiminen ja yhdessä syöminen. Nautinnollisuus ja yhdessä syöminen saavat rakkaushormoni oksitosiinin virtaamaan ja olon onnelliseksi. Lisäksi minulle on tärkeää ravinnon yksilöllisyys! Se mikä sopii minulle ei välttämättä sovi sinulle tai muille. Oman kehon kuunteleminen on erittäin tärkeää.
2. Todella monet syövät huonolaatuista, mautonta ja teollista eli ravintoköyhää ja kuollutta ruokaa, jossa on kaloreita mutta ei virtaa eikä ravintoaineita. Ravinnosta puuttuvat laadukkuus, kehon ja aivojen rakennusaineet ja maku. Monilta puuttuu myös ymmärrys siitä, että se mitä syömme rakentaa meitä ja tekee meistä niitä yksilöitä, joita olemme niin fyysisesti kuin henkisesti. Moni satsaa hienoihin autoihin, taloihin ja vaatteisiin, mutta syö halpaa ja huonolaatuista ruokaa.
3. Tämäkin on yksilöllistä, mutta minun jaksamiseni avaimet löytyvät villivihanneksista, ruusujuuresta, rannikkomännyn kuoriuuttesta ja mustikoista. Ilman voikukkaa en voi elää. Se todella saa niin mielen kuin kehon kehräämään. Voikukka on juuri minulle sopiva villivihannes. Se puhdistaa verta, maksaa ja munuaisia, poistaa turvotusta ja pitää suoliston kunnossa. Käytän voikukkaa ympäri vuoden: keväästä pitkälle syksyyn tuoreena suoraan kotipihalta, talvella kuivattuna ja pakastettuna. Kannustankin mielelläni suomalaisia hortoiluun. Villivihannekset ovat mielestäni superior-ruokaa, jossa on kymmenkertaiset määrät ravinteita ja antioksidantteja verrattuna viljeltyihin, luonnonmukaisestikin tuotettuihin kasviksiin.
Minulle elintärkeä jaksamisen ja voiman lähde on myös luonto, jossa liikun, hyötyliikun, nautin ja hiljennyn. Luonto hoitaa, hellii ja eheyttää. Liikkuminen ylipäätään omaa kehoa kuunnellen on myös merkityksellistä. Samoin oman elämän haltuun ottaminen. Vähemmän laitteiden kanssa seurustelua, enemmän aitoja silmitysten kohtaamisia ja nauttimista.
Avioliiton sanotaan olevan korkeinta joogaa. Se on jatkuva harjoitus ja armoton peili. Toisen ihmisen kautta on mahdollista nähdä omat vahvuutensa – ja heikkoutensa raadollisen tarkasti.
Ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee ympärilleen muita. Saattaa tuntua paradoksaaliselta, mutta muiden kautta on mahdollista nähdä itsensä. Parisuhteessa itsensä näkemiseen on lähes jatkuva mahdollisuus. Kundaliinijoogan mukaan, ideaalitapauksessa parisuhteessa on ”kaksi kehoa ja yksi liekki”.
Tuskallisen harvoin ihminen kuitenkaan arjen tiimellyksessä muistaa katsoa toista ihmistä omana peilinään. Muutostoiveet harvemmin kohdistuvat itseen, usein vika on toisessa. On helpompi kertoa puolisolle, miten tämän tulisi muuttua kuin nöyrtyä huomaamaan oma kasvun paikkansa. Ylemmyyden- tai alemmuudentunnot kertovat enemmän minusta kuin toisen ihmisen hyvistä tai huonoista puolista.
Näemme toisessa ihmisessä asioita, joista emme ole ylpeitä itsessämme tai ominaisuuksia, joita haluaisimme meilläkin olevan. Häpeämme jotakin itsessämme, emmekä uskalla antautua aitoon vuorovaikutukseen. Haluamme antaa itsestämme paremman kuvan ja pakenemme suojan taakse. Kilpailemme.
Todellisuudessa lähes kaikki ovat kuitenkin yhtä epävarmoja itsestään, eikä kukaan ainakaan ole toista parempi. Olemme kaikki sieluja, keskellä kokemusta ihmiselämästä. Ja ihmiselämään liittyy olennaisesti ihmisen epätäydellisyys. Se kannattaa hyväksyä ja antaa anteeksi niin itselleen kuin muillekin jo etukäteen.
On toki olemassa ihmissuhteita, jotka ovat juuri sillä hetkellä liian rankkoja. Ja kyseessä on aina kahden kauppa: onnistumista helpottaa molemminpuolinen tahto yhteiseen hyvään. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, ettei itseään pääse pakoon.
Tarvitsemme peilejä kasvaaksemme, ymmärtääksemme, minne olemme menossa sekä nähdäksemme itsemme ja tutustuaksemme omaan ytimeemme.
Oman ytimen löytäminen on tärkeää, sillä sitä kautta avautuu kaikki muu. Kun tunnen itseni, tunnen kaikki, pohjalla on nimittäin yksi: yksi tietoisuus, pyhyys, rakkaus, jumaluus – miksi sitä halutaankin nimittää. Yksi ja sama ilma, jota hengitämme. Yksi yhteinen universumi. Yksi sielu, jonka osia kaikki olemme.
Ihmissuhde onkin siis ennen kaikkea suhde itseen. Ollakseen sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa on löydettävä oma ytimensä: oma sielu, valo, voima ja rakkaus itseen. Ennen kuin siitä on omakohtainen kokemus, on tämä kaikki kaunista sanahelinää.
Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan järjestetyt avioliitot ovat jo viiden avioliittovuoden jälkeen keskimäärin onnellisempia kuin rakkausavioliitot. Hätkähdyttävä ajatus. Järjestetyissä avioliitoissa (joihin toki liittyy paljon huonoakin, muttei aina) rakkauden määrä yleisesti ottaen kasvaa, kun taas rakkausavioliitoissa se pienenee. Joogataustaa vasten ymmärrän viestin niin, että yhteinen tahto, yhteisön tuki ja sitoutuminen kasvattavat rakkautta jopa tuntemattomaan kumppaniin.
Joogaopettaja Shiv Charan Singh sanoo konsultoivansa usein pariskuntia. Hän kertoo kysyvänsä ensimmäisenä molemmilta, ovatko nämä valmiit olemaan yhdessä toisen kanssa, vaikka tämä ei koskaan muuttuisikaan. Jos vastaus on kielteinen, ei suhteella hänen mukaansa ole minkäänlaista tulevaisuutta.
Niin, toista ei voi muuttaa. Ajan kuluessa me kaikki toki muutumme, mutta muutos ei tule ulkopuolelta. Siksi on hyvä välillä katsoa toista silmiin, ottaa yhteyttä sielun, ei vain arkiaskareiden tasolla: kaksi kehoa ja yksi liekki, yhdessä hamaan loppuun saakka, mitä tahansa tuleman pitää? Sellainen asenne parisuhteeseen kasvattaa rakkautta sekä antaa hurjan paljon voimaa, turvaa ja iloa siitä, että juuri me olemme yhdessä. Minä ja luotettava peilini.
”Tullaksemme sankareiksi, oman elämämme ja muidenkin, meidän on rakennettava itsellemme linna, täydellinen turvasatama, joka kannattelee meitä ja antaa meille tyydytyksen. Ja sen jälkeen hylättävä se. Antauduttava sateelle, tuulelle ja epävarmuudelle. Eikä siihen uskaltaudu, ellei ensin ole kaatunut. Kokenut pudotusta, kaatumisen tuskaa ja häpeää. Kipua menettämisestä ja epävarmuudesta. ”
Noin kirjoitin vapun aattona ja lupasin jatkoa; pohdintaa kaatumisesta eteenpäin, noususta ilman egoa, täyttymyksestä ja sen sellaisesta. No, näin se menee.
Kolmisenkymmentä vuotta elämäni ensimmäisestä puoliskosta mietin usein ja hartaasti, mitä minusta oikein tulee. Olin tietämättäni aika eksyksissä. Tajusin sen viimein tiistaina 10.11.2009, aamutoimien aikaan. Oivallus muutti elämäni peruuttamattomasti.
Podin kotona sikainfluenssaa ja kaikenlaista muutakin oli elämässäni liikkeessä samaan aikaan. Tunsin olevani lamaantunut ja pohjalla. Katsoin sen aamun peilikuvaani kylpyhuoneessa pitkään ja havahduin. ”Olen ollut kolmekymmentä vuotta tyytymätön itseeni. Tämä loppuu nyt tähän.” Ei huutomerkkiä eikä kirosanoja. Vain toteamus ja päätös.
Olin puolivälissä elämääni, ja tajusin että jokin tavassani olla ja elää söi sisintäni. Minää, minua ja miestä joka olen. Mies sisälläni oli kaventunut seitinohueksi, vaikka ulkoisesti sukupuolesta ei voinut erehtyä.
Olin ajautunut sivuraiteelle itsestäni. Toteutin elämääni toisten kautta, enkä edes ymmärtänyt sitä. Oma valinta, josta en ollut tietoinen. Pelko ihmisten menettämisestä sai minut hukkaamaan itseni, ja siinä sivussa muutakin. Sinänsä yleinen totuus, mutta pakko se on toistaa tässäkin; itsensä kadottamista ei voi paikata millään muulla saavutuksella. Se on peloista pahin, joka poistuu vasta kun ihminen herää. Silmänräpäyksessä. Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta.
Ja sen jälkeen olen ollut perehdytyksessä. Opetellut olemaan oma itseni. Mies ja ihminen, samaan aikaan. Välillä sokaistuen kirkkauteen, joka tästä syntyy. Hidastamista ja hiljentymistä. Uskaliaita heittäytymisiä ja uskomattomia oivalluksia.
En ole valaistunut, mutta voimaannun päivä päivältä. Opettelen tekemään tilaa ilolle tulla. Huomaan sanovani yhä useammin ”Niin minulla on ollut tapana tehdä/sanoa. Odota hetki, niin mietin, miten nyt toimin.” Teen tilaa purkamalla vanhoja nauhoja mielestäni, pelkoja sisimmästäni ja tottumuksia, joiden varassa olen ollut ja jotka eivät enää palvele minua.
Hitaasti mutta varmasti kehittelen sankaritarinaa.
Keski-ikäinen sankari. Ymmärrän kyllä, jos sinua hymyilyttää, sillä voittaja ei ole se mielikuva, joka ensimmäiseksi tulee mieleen keski-ikäisestä miehestä. Vai voisiko se sittenkin olla mahdollista? Sankari, joka on päässyt varuillaan olosta ja riittämättömyyden tunteesta. Hyväksynyt sen, mikä on.
Voimaantuminen ei ole poistanut kaikkia epävarmuuksia ja ajoittaista tyytymättömyyttä. Enää en kuitenkaan ole kielteisten tunteiden vietävänä. Kokonaan. Olen enemmän, kuin osasin odottaa. Olen valmis, vaikka tehtävää riittääkin. Saan olla oma itseni. Annoin siihen luvan. Itselleni.
Istun tätä kirjoittaessani parvekkeella. Ovet ja mieli avoinna tulevaan kesään. Sisällä soi musiikki ja ulkoa kuuluu liikenteen ääniä. Aion istua tässä, kunnes kuulen sisimpäni äänen. Muihin kutsuihin en vastaa, sillä vain siihen uskon. Aina se ei ole erehtymätön ja joskus on polvet ruvella, mutta en vain keksi mielekästä vaihtoehtoa. Sisimpäni kuuntelulle.
Luotan siihen ja se vie minut kotiin.
Ellen sitten ole jo?
Voikukka herättää intohimoja. Toiset rakastavat sitä, toiset vihaavat. Viehätys voikukkaan yhdistää kuitenkin kaikkien kansakuntien hortoilijat. Etenkin Ranskassa, Italiassa ja Kreetalla sitä rakastetaan gourmet’na.
Voikukka on monipuolinen kasvi. Sen voi syödä kokonaan. Villivihanneskäyttöön voikukasta soveltuvat nuoret, heleänvihreät, ja sileälaitaiset lehdet. Sahalaitaiset ovat kitkeränmakuisia, eikä kitkeryys taitu edes ruuanvalmistuksessa.
Voikukan ehytlaitaiset lehdet ovat herkullisia sellaisenaa salaatissa, smoothieissa, voileipien päällä ja marinadeissa. Maukkaan ja hyvinvointia edistävän munakkaan voi tehdä oliiviöljyssä kuullotetuista voikukanlehdistä, sipulista, valkosipulista ja mintusta.
Unohda kevään ja kesän ajaksi kaupan ruukkusalaatit ja käytä niiden sijaan ravintorikkaita ja herkullisia sileälaitaisia voikukanlehtiä. Niistä tehty salaatti maistuu ihanalta, virkistää ja kaunistaa.
Voikokukan käyttö rohtona
Voikukka on erityisen tehokas maksan hellijä ja kehon puhdistaja. Kasvi puhdistaa verta, maksaa ja munuaisia. Lisäksi voikukka tunnetaan virtsaneritystä lisäävistä ja turvotusta poistavista ominaisuuksistaan. Voikukka lisää myös ruokahalua, edistää ruoansulatusta ja helpottaa erilaisia vatsan ja suoliston vaivoja. Siitä on apua kihtiin ja reumaankin.
Voikukka sopii rasvaisen, suurihuokoisen ja ärtyneen ihon hoitoon, sillä se puhdistaa ja kirkastaa ihoa. Kosmetiikkateollisuus hyödyntää kasvia muun muassa naamioissa, ihoöljyissä ja kylpytuotteissa.
Vitamiinipommi
Voikukan lehdissä on huomattavasti enemmän vitamiineja ja vähemmän nitraatteja kuin viljellyissä salaateissa. Voikukan lehdet sisältävät runsaasti betakaroteenia, B-, C-, K1- ja D-vitamiinia, rautaa ja kaliumia. Kasvissa on myös mm. kalsiumia, fosforia, magnesiumia, luteiinia ja inuliinia.
Kustantajan luvalla lainattu kirjasta:
Raija & Jouko Kivimetsä: Hulluna hortaan – Hyvinvointia ja herkkuja villivihanneksista (Mividata 2013)
Onko se vaikeaa, rehellisenä oleminen? Äkkiseltään sanoisin, että se on yksi elämämme suurimmista haasteista.
Olla rehellinen Itselleen. Kuunnella todella itseään ja toimia sen mukaan minkä tietää oikeaksi. Itseään kohtaan, kohdaten nekin asiat jotka eivät ole niin mieluisia.
Toisille, seisoen sydämensä takana silloinkin kun olosuhteet ja ympäristö haastavat sydämemme totuuden. Toisia kohtaan, silloinkin kun totuuden puhuminen haastaa toisen kohtaamaan oman sisäisen maailmansa.
Löysin itseni aloittamasta tätä kirjoitusta ja päätin kirjoittaa sen neljään eri osaan, aloittaen siitä miten olla rehellinen Itselleen. Se on hyvä jatkumo edelliseen kirjoitukseeni sydämen äänestä.
Useinkaan se minkä tiedän todeksi sisälläni, ei ole se minkä haluaisin kuulla. Se ei aina johda helpoimmalle tielle. Tai se tuntuu siltä, vaikka usein matka osottautuu kevyeksi kun sille vain uskaltaa. Sanovat, että tällä matkalla sinulla on täysi tuki. Rehellisyyden matkalla.
Oma epävarmuus. Järki. Monenlaiset äänet sisällämme kyseenalaistavat, testaavat ja vaativat huomiotamme. Joskus niiden takaa on vaikea kuulla itseään. Sitä mitä mieltä minä todella olen. Mikä tuntuu oikealta suunnalta. Minkä tiedän todeksi. Minkä tunnen sisälläni oikeaksi.
Itselleen rehellisenä oleminen tuntuu joka hetkessä tapahtuvalta uskaltamiselta. Rajojen ylittämiseltä ja luottamiselta. Ehkä vaikeinta siinä on minulle ollut se, että todellinen rehellisyys tarkoittaa rehellisyyttä siitäkin , että ei ehkä ole rehellinen itsellekään. Ei ehkä lopulta näe vieläkään selkeästi. Ja silti uskaltaa kuunnella, luottaa, toimia ja olla valmiina kaatumaan, noustakseen ylös yhä uudelleen.
Sydämen ääni, se joka tietää aina. Entä jos sekin itsessään johtaa joskus harhaan, toteuttaessaan sinulle parasta suunnitelmaa? Tuntuisihan se hassulta, mutta kuka tietää. Onko sillä lopulta väliä?
Näyttää siltä, että tässä hetkessä voin olla rehellinen. Juuri niin rehellinen kuin osaan, uskallan ja kykenen olemaan. Ja ainoastaan se kasvattaa kykyäni kuulla, nähdä ja toteuttaa. Rehellisyyttä, itselleni. Ainakin siltä tuntuu. Tässä loputtomassa oivalluksen, näkemisen ja paljastumisen tarinassa jolta elämä näyttää. Yhä uudelleen näen, etten näe. Ja sitten taas näen.
– 32 tarinaa tatuoinneista)
