Katselen ja kuuntelen usein mielenkiinnolla ja uteliaana perinteisen lääketieteen ja täydentävien hoitojen vastakkainasettelua. Jokin hyvä, toinen paha. Jokin totta, toinen uskomusta. Jokin kokonaisvaltaista, toinen rajoittunutta.

Koska oma maailmankuvani, juuri nyt tässä kohtaa, on sellainen, että kaikki on koko ajan synkassa keskenään, näen, että jaottelu ja puolten hakeminen on turhaa energian tuhlausta. Pointti omassa maailmankuvassani ei ole siinä, kuka on oikeassa, vaan siinä, kuinka kaikki on koko ajan hirvittävän loogista.

Jos otan esimerkiksi vaikka syövän, koska sen kanssa olen ollut kasvotusten läheisten kautta jo vuosia. On syöpähoitojen vastustajia, jotka näkevät, että hoidot lopulta tappavat ihmisen. Sitten ovat ne, jotka vannovat vain ja ainoastaan sytostaattien nimeen, ja kaikki muu perustuu uskomuksiin.

Kun katson isoa, loogista kuvaa, näen, että sairaus on seuraus jostakin. Sairaus on oire. Myös siis syöpä on oire. Kun syöpä havaitaan, se pyritään taltuttamaan. Syöpään liittyvä kieli on saanut paljon taistelu-metaforia: voittaa tai hävitä syöpätaistelu, kamppailla syöpää vastaan, syöpäsolut tapetaan tai syöpäsolut tunkeutuvat.

Jos jatkan sodankäynnin metaforaa: sota ei koskaan synny ilman, että ennen sitä on ollut aika, kun joku on suunnitellut sotaa, on tapahtunut jotain, joka on johtanut johonkin ja niin edelleen. Sota ei synny tyhjästä. Näen, että syöpäkään ei synny tyhjästä. Syöpä on seurausta jostakin.

On olemassa voimakeinoja, jolla sota saadaan rauhoittumaan. On olemassa voimakeinoja, joilla syöpä saadaan rauhoittumaan. Mutta jotta sota loppuu, täytyy tehdä jotain sille sodan alkuperäiselle syylle, muuten sota puhkeaa uudelleen. Näen, että jotta syöpä saadaan loppumaan, on nähtävä syövän syntysyyt, muuten sillä on kasvualusta puhjeta uudelleen.

Vaikka nyt tässä jatkan sotametaforaa, en pidä siitä. Siinä implisiittisesti, taustamerkityksessä, annetaan liikaa huomiota itse sodalle. Huomio ja energia kohdistuu tappamiseen, puolustautumiseen, hyökkäämiseen, voittamiseen ja häviämiseen. Kun on kyse elämästä, ”voittaminen” on toki tärkeää, ja siinä on sädehoidoilla ja sytostaateilla paikkansa: ihminen täytyy saada ensisijaisesti oireettomaksi.

Mutta nähdäkseni syöpä on ”vain” oire. Ja keho on viisas, sillä se oirehtii siitä, että kaikki ei ole hyvin. Se kehittää syövän. Syöpä on tarpeeksi pysäyttävä ja konkreettinen tapa tuoda näkyväksi, että keho haluaa nyt täyden huomion, se tarvitsee jotain. Jos huomio annetaan keholle, mielelle ja sielulle vain sille ajanjaksolle, missä oire poistetaan leikkauksella, sytostaatilla ja/tai sädehoidolla, jää selvitämättä, mitä keho todella haluaa viestiä. Se on vähän sama kuin saisi kirjeen, mutta ei lukisi sen sisältöä.

Keho on viisas. Se on viisas silloinkin, kun se kehittää syövän. Keho on loputtoman viisas ja se pyrkii aina tasapainoon. Taistelumetafora tekee syövästä ulkopuolisen hyökkääjän ja kehosta uhrin. Ja silloin kun kokee olevansa uhri, ei voi olla vastuussa itse. Ja jos kokee, että asialle ei voi itse tehdä mitään, on luovutettava vastuu muille.

Vastuu. Ihana, kamala sana. Se aiheutta paljon hämmennystä ja risteileviä tunteita. Lääkäreillä on vastuu hoitaa parhaansa mukaan jokaista ihmistä. Lääkäreiden vastuu on poistaa oireet. Ja se on heidän arvokas osaamisalueensa. Mutta jokaisen meidän arvokas osaamisalueemme on olla loputtoman kiinnostuneita meistä itsestämme. Jokaisen ihmisen vastuu on olla kiinnostunut siitä, mistä oma elämä koostuu ja millaista viestiä sairaus on tuomassa.

Ja nyt en takoita syyllisten etsimistä. Tarkoitan mielenkiintoa omaa itseä ja omaa elämää kohtaa siinä määrin, että uskaltaa katsoa, millaisia syvyyksiä itsestä löytyy. Mitä jos olenkin itse vastuussa omasta elämästäni ja muut ihmiset ovat täällä vain auttamassa? Lääkäri on auttamassa, mutta lääkäri ei määrää kenellekään elämäntehtävää. Lääkäri poistaa esteen, jonka jälkeen tutustuminen omaan sisäiseen maailmaan on mahdollinen – jos se ei ole aiemmin kiinnostanut.

Kaikki apu, mikä tuntuu hyvältä, kannattaa ottaa vastaan. Muut ihmiset ja ammattilaiset ovat mahdollistamassa sen, että sinä voit (alkaa) elää koko potentiaalissasi – mutta suurin, sisäinen, duuni on tehtävä itse.