Sannan kynästä: Mihin katosi suorittajan elämänilo?

“Pilkon puita. Kannan vettä. Se on minun elämäni taikaa. – Zenbuddhalainen runo

 

Kirjoitin Hyvää työtä -lehden kolumnissani (s. 12), että ”työnilo on sielun tanssia”. Jos tekeminen lähtee sielusta tai olemisestamme käsin, koemme suurta iloa ja keveyttä. Riippumatta lopputuloksesta, itse tekeminen on antoisaa. Mikäli taas vastaamme ulkopuolelta tuleviin odotuksiin, jotka eivät välttämättä syvemmällä tasolla ole meille tärkeitä tai ominaisia, saattaa tekemisen lopputuloksesta syntyä mielihyvää eli mielen hyvää.

Ilo ja mielen hyvä saattavat usein sekoittua keskenään. Kun suorituksesta tulee riittävästi kiitosta tai palkintoa (esim. loma, rahallinen tulos tai muiden hyväksyntä), mielemme alkaa liittää päämääriin ja tavoitteisiin hyvää. Osaamme ajatella hyvän lopputuloksen, ja pyrimme kohti kuviteltua. Usein tavoitteiden saavuttaminen tuottaa enemmän (mielen) hyvää kuin itse tekeminen. Tätä kutsun suorittamiseksi.

Jos olemme oppineet ensisijaisesti vastaamaan tekemisellä omiin tai muiden odotuksiin, toimintatapamme on suorittava. Omasta ytimestämme kumpuavan ilon tunnistaa siitä, että iloitsemme tekemisestä niin paljon, että lopputuloksella ei ole tekemisen hetkellä merkitystä, emme ajattele sitä. Toisin sanoen lepäämme – olemme – tekemisessä, iloitsemme jokaisesta hetkestä. Tarkkailepa hetken lapsen leikkejä: leikillä harvemmin on päämäärää, ja jos onkin, lapsi suhtautuu huolettomasti leikin keskeyttämiseen ja uuden aloittamiseen.

Kun suhtaudumme tekemiseen ilosta emmekä mielen hyvästä eli suorituksesta käsin, uskallamme antaa hetkiä myös pelkälle olemiselle. Oleminen ilman tekemistä tuntuu usein vaikealta tai epämiellyttävältä silloin, kun aivot ovat koodautuneet mielen hyvän tavoitteluun – olemisella kun ei ole tavoitetta. Sanon usein, että aivot ovat oppineet etukenoon.

Oleminen ja tekeminen eivät kuitenkaan ole vastakohtia. Oleminen ei tarkoita laiskottelua, vaan oleminen on kaiken perusta. Oleminen ilman tekemistä on oman sisäisen äänen kunnioittamista ja kuuntelemista. Kun ääni pääsee riittävän vahvaksi, on tekemisen talo hyvä rakentaa sen päälle. Hyvälle perustalle rakennettu talo ei luhistu ulkoisten odotusten tuulessa.

Välillä saattaa tuntua, että tekeminen äityy niin hurjaksi, että siitä tulee itse tarkoitus, suoritus. Ilo kuitenkin kaihtaa suorittamista ja mielen hyvän valtaa. Se pysyy hiljaisena sisälläsi odottamassa sitä hetkeä, kun mieli ja sen myötä pakonomainen tekeminen opitaan pysäyttämään. Mutta siellä se on, koko ajan saatavilla, odottamassa: ilo on sisällämme.

Teksti on julkaistu myös sannawikstrom.fi:ssä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: