Omaan tahtiin meneminen on minulle sitä, että sometan vähän ja luen uutisia vain silloin, kun tuntuu siltä. Vastaan viesteihin, kun ehdin, ja kun voin olla läsnä. Prioriteetti- ja tekemislistani ovat lyhyet, vaikka ne teoriassa olisivat miten pitkät.
Omaan tahtiin meneminen on minulle levollisuutta, tilaa, ja sitä, että tunnistan kirkkaasti: mitkä ovat minun tunteitani, tarpeitani, halujani ja ei-halujani. Omaan tahtiin meneminen on minulle sitä, että syön ja liikun ja toimin niin kuin tuntuu. Oma tahti on minulle muutakin kuin rytmi – se on tunnelma ja olotila.
En ole aina mennyt omaan tahtiini. En toiminut sen mukaan, mikä minua ravitsee, vaan tein kompromisseja miellyttääkseni toisia, sopeutuakseni tai kuuluakseni joukkoon. Olen aina ollut oman polun kulkija, tehnyt jutut tavallani. Mutta silti: vastasin viesteihin ja puheluihin usein salamannopeasti. Olin herkästi saatavilla sen mukaan, mitä muut tarvitsivat eikä sen mukaan, mitä itse olisin tarvinnut. Menin myös töissä kaameaan tahtiin. Yhdellä entisellä työpaikallani taisi olla vähintään noin 80% vakituisista työntekijöistä vuorotellen työuupumuksessa.
Tässä ajassa on rakenteellista, että mennään muiden tahtiin. Ja kenen määrittämä tuo tahti edes on? Minulle toisten tahtiin meneminen tuotti valtavaa kuormitusta ja luuloa siitä, että minussa on vikaa kun en sopeudu. Sitten huomasin tuumaista, että näkeehän sen nyt maailmassakin, että homma ei oikein toimi. Vai miten hyvin kollektiivinen levollisuus maailmassa toteutuu? Mihin täällä kiidetään niin kamalaa vauhtia? Kohti kuolemaa, mielestäni, jos sen vähän brutaalisti kiteyttää. Maailman tahtia määrittää tosi paljon pelko, eli raha, eli aika, eli se mikä on ”myynnin” tai ”jaksamisen” kannalta fiksua. (Tarvitsee jaksaa, jotta saadaan myytyä – jopa hyvinvointia tai ”henkisyyttä”.)
Minne jäi nautinto, ilo, sielun supatus, olemisen ylistys? Moni meistä menee arkea muiden tahtiin ja sielun kuulumisia varten on yksittäinen joogahetki, auttajan tapaaminen, energiahoito, hieronta, stressihengähdys tai viinilasillinen. Jos sitäkään. Niin on ollut omalla kohdallanikin. Samalla ihmettelin, miksei ollut rohkeutta tehdä asioita, joita halusin. Tai miksi hengasin ihmisten kanssa, joiden kanssa oli vähän epämukavaa. Miksi koin velvollisuudekseni auttaa. Miksi välitin niin paljon, mitä minusta ajatellaan. Miksi en luottanut, että elämä kantaa. Siksi, että en mennyt enemmän omaan tahtiin.
Minne jäi nautinto, ilo, sielun supatus, olemisen ylistys?
Omaan tahtiin meneminen voi tarkoittaa, että ottaa somettomia päiviä. Tai että ottaa itselleen vartin päivässä. Omaan tahtiin meneminen voi olla sitä, että rehellisesti kuuntelee: mikä minua väsyttää? Mikä minua ravitsee? Mitä kaipaisin? Omaan tahtiin meneminen saattaa joskus tarkoittaa, että tarjoaa pakastepitsaa illalliseksi, jotta saa omaa aikaa. Se tarkoittaa sitä, että opettaa muita ihmisiä kunnioittamaan minun tahtiani ja tilaani. En taivu kaikkeen, en jousta aina. Mariskaa vaan.
Voi olla, että iso osa ympäristöä menee johonkin muuhun tahtiin ja antaa ymmärtää, että sinunkin olisi hyvä nyt vaan tehdä niin kuin toimivaksi on havaittu tai kuten tässä organisaatiossa on tapana tai niin, ettei kukaan jää vaille vastuuntuntoisuuttasi, huolehtimistasi tai täydellisyyteen pyrkimistäsi. Olisi hyvä juoda näitä vihermehuja, tai muuten missaat jotain. Omaan tahtiin meneminen kysyy turvaa, koska voi olla, että olet saanut hyväksyntää tai rakkautta vain muiden tahtiin menemällä. Silloin luulee, että onni tulee kun teen ”oikeita” juttuja ja pidän paketin kasassa. Tietysti voit juoda vihermehuja (nehän ovat ihan ihania), ja pysy vaan organisaatiossa – mutta tee niin enemmän omaan tahtiisi, ei siksi, että ”se on sinulle hyväksi” tai ”ainoa vaihtoehtosi”. Omaan tahtiin meneminen kysyy kiinnostuksen kärjen asettamista sydämensä hyvinvointiin.
Omaan tahtiin meneminen kysyy kiinnostuksen kärjen asettamista sydämensä hyvinvointiin.
Kun vielä paahdoin media-alalla intensiivistä päivää, aloin nukkua työpaikalla päikkäreitä. Kyllä jengi varmaan vähän katsoikin, että tuolla se Taipale taas menee sohvalle pötkölleen. Kaipasin enemmän levollisuutta elämääni. Kun vaan tein niin kuin tuntui, päikkäriperinne avasi ajatukseni nelipäiväiseen työviikkoon ja etätöihin. Niiden myötä nukuin keskellä päivää ja tein levollisuutta ravitsevia asioita yhä enemmän. Sitten sain tarpeekseni koko härdellistä ja päätin, ettei mikään enää tule minun ja levollisuuteni väliin noin niinkuin elämänrakenteellisesti. Omaan tahtiini meneminen on ollut minulle sitä, että olen joskus vähän terrierinkin lailla ollut oman sydämeni puolella. Se, ettei firmoissa kenties ole tapana ollut nukkua päikkäreitä, ei ole minun ongelmani. Jos päikkärit on se mitä tarvitsen voidakseni tuoda sydämeni asioihin joita teen, totta vieköön nukun päikkäreitä. Ja se on kyllä muuttanut elämäni, koska nyt olen yrittäjä, ja tosi vapaa, ja teen aika lailla justiin mitä lystään.
Usein suljen muut luukut (somet, mediat, uutiset, viihteet, maailman mölyt) ja kuuntelen melko vähän muiden mielipiteitä siitä, miten mikäkin asia pitää tehdä ja kuinka olisi hyvä elää.
Onko se hyvää lykkyä, että elämäni on nykyään tällä tolalla? Ei todellakaan; se on ollut sinnikästä, kyseenalaistettavaksi asettuvan, haavoittuvaisen kokeilunhaluista omaan tahtiini menemistä. Aika ajoin suljen edelleen muut luukut ja kuuntelen melko vähän muiden mielipiteitä siitä, miten mikäkin asia pitää tehdä ja kuinka olisi hyvä elää.
Joskus tunnen epävarmuutta, jos näen, että se mitä joku toinen omassa tahdissaan tekee, toimii hänelle. Pelkään, kateilen tai ihailen: olisiko minunkin hyvä mennä tuohon tahtiin? Mutta sitten taas muistan, että ei oma polku löydy toisten polun vieressä toisten tahtiin ravaamalla. Mitä enemmän menen omaan tahtiin, sitä enemmän elämä tuntuu omalta sielulta ja sydämeltä.
Kuvat: Unsplash / Igor Kasalovic ja Anna Taipale
Kurkkaa Annan kirja Sydänvoimaa muutokseen.Se on saatavilla äänikirjanat esimerkiksi BookBeatissa TÄÄLLÄ.
Jos sinulla ei vielä ole äänikirjapalvelua, voit ottaa BookBeatin ilmaiseen kokeiluun TÄÄLLÄ.
