Vein poikaani aamulla tarhaan. Tarhan pihalla olevat lapset alkoivat huutaa iloisesti poikani nimeä. “Jee, katsokaa, Elliot tulee! Se on Elliot, Elliot tuli! Hei Elliot!”
Hymy vain leveni poikani kasvoilla tästä jälleennäkemisen riemukkaasta fanfaarista, kunnes tarhan täti käski lapsia olemaan hiljaa. “Älkää huutako! Kyllä se tulee sieltä huutamattakin!” Hymy poikani kasvoilla jäätyi häpeästä ja syyllisyydestä. Lapset hiljenivät.
Tulin tästä äärimmäisen surulliseksi, vaikka tämä oli tietenkin hyvin inhimillistä. En tuomitse tässä kenenkään käytöstä, koska kukaan ei ole täydellinen, varsinkaan minä, mutta aloin ajattelemaan suurempaa kuvaa. Miten helposti ja huomaamatta me aikuiset viemmekään lapsilta ilon. En tiedä lapsia ja koiria lukuun ottamatta moniakaan muita, jotka AINA tulevat iloisesti ja innokkaasti tervehtimään ja katsomaan kuka tuli. Teoillaan ja sanoillaan osoittamaan, että sinä olet minulle tärkeä.
Silloin, kun lasten luonnollinen elämänilo alkaa ärsyttää, on syytä pysähtyä itsensä äärelle ja miettiä mihin on kadottanut omansa.
Minä rakastan käydä Havaijilla. Sen sanotaan olevan paratiisi maan päällä. Siellä on upea luonto ja meri, mutta niin on Suomessakin. Mikä siitä tekee paratiisin on se energia joka saarilla on. Se syntyy siitä rakkaudellisesta ja aidosti iloisesta huomiosta, jota siellä annetaan aivan kaikille. Jokainen vastaantuleva sanoo sinulle jotain ja katsoo silmiin. “Aloha! How are you? What a pretty dress.” Kukaan ei ole merkityksetön, ja siksi jokaisella on hymy huulilla. Ilon ja rakkauden energia on käsin kosketeltavaa.
Se energia vahvistaa jotain syvällä sisälläni. Jotain mitä olen lapsena tiennyt, mutta aikuisena välillä unohtanut. Me olemme yhtä. Me välitämme ja iloitsemme toisistamme. Emme ole koskaan yksin.
Millaisessa maailmassa meidän lapsemme saavat kasvaa? Voimme pelätä maailman muuttumista tai voimme laittaa muutoksen käyntiin aloittamalla itsestämme. Me kaikki olemme luomassa lastemme yhteistä tulevaisuutta, ja meilläkin on mahdollisuus paratiisiin maan päällä.
Lapsilla on hyvin varhain pakottava tarve löytää toisen ihmisen katse. Lapsi katsoo toista nähdäkseen sen, kuinka toinen näkee hänet. Toisen ilmeiden, eleiden ja kosketusten tarjoamien vihjeiden ja viestien perusteella lapsi vähitellen rakentaa kuvaa itsestään ja maailmasta.
Meidän aikuisten usein tiedostamaton välinpitämättömyys ja torjunta, syyllistävät sanat tai ilmeet, mitätöinti, vähättely, nöyryyttäminen ja nujertaminen muovaavat lastemme vasta kehittyvää maailmankuvaa turvattomaksi ja voimattomaksi. Jos hän ei saa riittävästi katsekontaktia, häpeän tunne ottaa vallan ja hän alkaa uskoa olevansa arvoton ja vastavuoroisuuteen kelpaamaton. Meidän tulisi osoittaa sanoillamme, katseillamme ja teoillamme, että lapset tuovat meille suunnattoman paljon iloa! Rohkeimmat meistä vielä heittäytyvät mukaan tuohon iloon, onhan se tarttuvaa!
On tärkeää huomata jokainen lapsi, ei vain omaansa. Se on ilmaista ja vie vain hetken, mutta se antaa lisää voimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikille. Jokainen voi tuoda ilon lapsen kasvoille ja vahvistaa lapsen luottamusta maailmaan ja ihmisten hyvyyteen, turvallisuuteen ja rakkauteen.
Heilutetaan ja toivotetaan kivaa seikkailua tarhan keltaliivisille lapsijoukoille kaupungilla. Hymyillään ja sanotaan jokaiselle taaperolle muutama sana junassa. Isketään silmää. Hassutellaan ja lauletaan lasten kanssa, mennään mukaan iloon. Moikataan koululaisia. Kehutaan teinejä. Katsotaan silmiin ja pysähdytään hetkeksi.
Hyväksytään lapset sellaisena kuin he ovat ja annetaan heidän ilmaista itseään vapaasti. Ollaan lumottuja lasten kauneudesta, viisaudesta, ilosta, rohkeudesta ja pyyteettömästä rakkaudesta. Ehkä sitä kautta me löydämme nämä asiat myös jälleen itsestämme.
Jos viemme lapsilta ilon, viemme itseltämme mahdollisuuden paratiisiin.
