Olen hiljattain ymmärtänyt olevani aito 1970 –luvun lapsi. Se oli sitä aikaa, jolloin Kekkonen oli synonyymi presidentille ja Tuomioja esitti itseään Itsevaltiaiden sijasta Esplanadille mellakantorjuntaan kutsutun mustamaijan takapenkillä.
Silloin oli trendikästä vastustaa rahaa ja niitä, joilla sitä oli.
Itse rakensin maailmankuvaani vaatimattomissa oloissa maaseudulla. Tein välttämättömyydestä hyveen ja loin henkilökohtaisen selviytymisstrategian, joka rakentui vaatimattoman ja hyveellisen elämän varaan. ”En ehkä ole varakas, mutta olen jotain parempaa. Olen hyvä ihminen, rehellisyydelle rakentava kunniallinen kansalainen, jota tekee mitä kuuluu tehdä ja saa siitä palkkionsa.”
Palkkioista tärkein oli kunnia, raha oli paha ja sen vallalle altistumista kannatti välttää. Omistaminen oli riskinottoa, mutta ei taloudellisessa, vaan moraalisessa mielessä.
Rahan ylenkatsominen oli tuolloin yhtä trendikästä, kuin sokerin ja teollisten elintarvikkeiden demonisointi tänään. Argumentit ja vasta-argumentitkin ovat yllättävän yhteneviä.
Aika aikaansa kutakin. Lapsuuden ja nuoruuden maailmanjäsennys ja selviytymisstrategiat ovat olennainen osa ihmisenä kasvamista. Samoin niiden kyseenalaistaminen. Olen viimein oivaltanut, ettei raha ole paha eikä raha ole hyvä. Se on resurssi, joka auttaa tekemään asioita. Resurssi, joka luo tilaisuuksia ja antaa mahdollisuuksia. Vapautta valita.
Raha on resurssi muiden joukossa. Muita tärkeitä voimia ovat aika, terveydestä kasvava toimintakyky, yhteys ihmisiin, verkostoituminen ja yhteistyö. Ne ovat voimavaroja, joiden itseisarvo ohittaa välinearvonkin.
Seuratessani kotimaan uutisia saan äkisti oivalluksen. Asioita ollaan arvottamassa uudelleen myös päivänpolitiikassa. Hyvinvointiyhteiskunta oli sisäsyntyinen tapa puolustautua hallitsematonta ja pelottavaa ulkomaailmaa vastaan. Sinipunamulta rakensi konsensusta ja nosti turvaverkkoa samalla kun markkinatalouden airuet tasapainoilivat idänsuhteiden nuoralla ja oppivat toimimaan kahden maailman rajapinnalla. Molempia myötäillen.
Kunnes Neuvostoliitto romahti ja Nokia nousi, eikä mikään ollut enää ennallaan. Olimme tehneet kvanttihypyn jonka tuloksen Suomi oli voittamaton ja verotulot rajattomat. Vuosikymmen lensi huumassa ja hyvinvointiyhteiskunnan menot vakiintuivat uudelle tasolle. Kunnes rahoituskupla romahti ja Omena nousi, eikä mikään ollut enää ennallaan. Eivät edes ison naapurimme öljytulot.
Olemme pitkän kasvukauden jälkeen tilanteessa, jossa resursseja ja niiden käyttöä on arvioitava uudelleen. Rahakin on uudessa asemassa. Sen saatavuus on ennennäkemättömän helppoa ja hinta poikkeuksellisen halpa. Samalla sen virta on kuitenkin muuttumassa. Hyvinvointiyhteiskunnan rattaita pitkään öljynneet rahavirrat ohjautuvat nyt muualle saaden koneiston hidastumaan ja ääntelemään oudolla tavalla.
Arvaan, että muutos on hintakilpailukykyä syvällisempi. Joudumme katsomaan rakennelmaamme uudestaan ja miettimään pitäisikö sitä voidella enemmän vai kerrassaan uusia? Tarvitaanko joku aiemmasta poikkeava tapa järjestää resursseja ja tuottaa hyvinvointia?
Rahaa on syytä arvostaa tärkeänä ja välttämättömänä resurssina. Sen riittävyydestä on syytä huolehtia siten, että ne tärkeät asiat joihin se on välttämätöntä saadaan hoidettua. Samalla olisi hyvä etsiä sille vaihtoehtoja. Jos raha resurssina ei riitä, onko meillä kykyä luoda sille korvikkeita? Tai ehkä raha on alunperinkin ollut korvike jollekin sellaiselle, joka voisi olla ensisijainen energian lähde ihmisten toiminnalle?
Palaan ajatuksissani päivän uutisiin. Hallitus on muodostettu ja sitä ollaan valjastamassa yhteisen asian ääreen. ”Pannaan Suomi kuntoon.” Lähipäivinä tulemme kuulemaan strategiset tavoitteet ja painopistealueet. Sekä Suomen visio.
Mietin mielessäni, onko tässä kiireessä ehditty miettiä oikeasti suuntaa? Tai vieläkin tarkemmin, onko oikeasti ymmärretty miettiä, mikä on se tila ja olemisen malli, johon vallinneen ajattelun suunta on meitä viemässä?
On itsestäänselvän tärkeää huolehtia yhteiskunnan talouden kantokyvystä ja resurssien riittävyydestä. Samalla olisi kuitenkin kyettävä katsomaan myös strategisen suunnittelun yläpuolelle. Mikä on se ihmisen ja yhteiskunnan olemisen tapa ja tarkoitus, jota strategiallamme tavoittelemme. Onko se jotain erityistä Suomessa?
Onko meillä, kansana, ymmärrys siitä mitä olemme ja visio siitä mitä haluamme olla? Vai onko tavoitetila asetettu siihen, missä on jo oltu, ja johon halutaan takaisin? Nousukausiin laskukausien välissä. Enemmän sitä samaa jota on jo totuttu nauttimaan? Vai jotain ihan muuta?
Erityisesti toivon, että nykyisellä valtakunnaninsinöörillämme olisi näkijän lahjoja. Tai vielä parempaa, että hänellä ja lähipiirillään olisi eväät nähdä paremmin se, missä olemme ja kykyä rakentaa yhdessä kansan kanssa samaan aikaan sekä resursseja että haavekuvaa.
Parasta olisi, jos voisimme jakaa vision joka herättäisi aidosti intohimoja, sillä rajattomatkaan resurssit ilman unelmaa eivät kanna ihmistä iloon.
Voisiko kansalla olla kutsumus?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
