Minun mummuni osallistui sotaan sorvaamalla pommeja. Lapsen korvaan se kuulosti epäloogiselta ja hurjalta: suostua nyt valmistamaan jotain, jolla pyritään tuhoamaan vastustaja. Tästä ristiriidasta emme kuitenkaan koskaan puhuneet.
Mummuni kertoi meille lapsille toisenlaista tarinaa sodasta. Niin usein me lapset menimme eteisen lipaston laatikolle ja pyysimme kuulla sen taas. Ja mummuni kertoi. Mummuni avasi lipaston laatikon ja otti sieltä esiin korurasian. Taitavasti käsin veistellyn ja lehtikuvin tai valokuvin (ehkä kuvassa oli oikea perhe?) koristellun korulippaan.
Mummuni oli saanut sen nuorena tyttönä venäläiseltä sotavangilta, jolle hän oli toistuvasti vienyt hameen alla ruokaa. Näkivät nälkää, mummuni kertoi meille. Tämä lisäsi lapsen mielessä epäloogisuutta: päivät mummuni teki työtä sorvaten pommeja, joilla voi tuhota, ja iltaisin hän ruokki sotavankeja salaa – etteivät kuolisi nälkään.
On paljon asioita, mitä me, jotka emme ole sotaa kokeneet, emme ymmärrä. Mutta ne sotatarinat, joita mummuni halusi meidän lasten kuulevan, sisälsivät yhden tärkeän viestin: jokainen ihminen on tärkeä.
Mummuni nukkui pois tänä syksynä, hän melkein ehti täyttää 91 vuotta. Hänen kertomansa tarinat kuitenkin elävät mielessäni edelleen – ehkä epätodellisena ja epäloogisena – mutta ne elävät.
Nyt aikuisena joskus mietin, että säilyiköhän korurasian tekijä hengissä ja palasiko hän kotimaahansa, sai ehkä lapsia, jotka elävät tuolla jossain. Lapsia, jotka ovat aikuisia ja jo ehkä isovanhempia. Ehkä venäläinen sotavanki on kertonut lapsilleen ja lapsenlapsilleen tarinaa nuoresta naisesta, joka piti hänet hengissä kantamalla salaa ruokaa hameen alla vankilaan.
Ehkä pieni inhimillinen teko kamaluuden keskellä idätti jotain suurta. Loi suuren merkityksen jollekin perheelle, antoi elämän ehkä kymmenille ihmisille sen jälkeen. Ehkä tuolla jossain on perhe, ehkä pieni vauva, jota ei olisi olemassa ilman mummuni uskallusta.
Ehkä nuo sotavangin jälkeläiset antavat nyt palan leipää, lahjoituksen hyväntekeväisyyteen, hymyilevät tuntemattomalle tai ojentavat käden toiselle ihmiselle silloin, kun on sen aika. Ehkä pieni rakkaudellinen teko toista Ihmistä kohtaan on levinnyt uusien hyvien tekojen myötä sadoille, ehkä tuhansille ihmisille, liikkunut ajassa ja ehkä kasvanut.
Ehkä jossain on joku ihminen, joka tänäkin päivänä saa vastaanottaa rakkaudellisen teon siksi, että mummuni laittoi hyvän kiertämään.
Mummuni laittoi toisenkin rakkaudellisen teon kiertämään tarinansa kautta. Kertomalla sen meille lapsille saimme todisteen siitä, että tiukan paikan tullen tärkeintä on välittäminen ja rakkaus. Tuosta kipinästä ja siemenestä on minulle syntynyt ymmärrys siitä, mitä ihminen merkitsee ihmiselle – riippumatta kansalaisuudesta, mielipiteistä tai muista teennäisistä määritelmistä.
Ja tuosta kipinästä olen jakanut eteenpäin, ja taas: joku on jakanut siitä eteenpäin. Ehkä jossain toisella puolella maapalloa – tai ihan lähellä – on joku, joka tulee kohdatuksi rakkaudella siksi, että olen antanut eteenpäin sitä, mitä mummuni minulle opetti.
Minä uskon siihen, että yksi ihminen voi yhdellä hyvällä teolla ja eleellä vavisuttaa koko maailmaa. Pieni rakkaudellinen teko lähtee pieninä aaltoina maailmalle ja kylvää lisää välittämistä, ihmisten ja ihmisyyden välistä yhteyttä, rakkautta. Se kestää ajan hammasta ja ylittää vuoria.
Tiukassa tilanteessa voi aina kysyä: Mitä rakkaus tekisi nyt?
<3 Sanna
Teksti on julkaistu myös Sanna Wikströmin kirjassa Hyvän elämän reseptit.
