Leena Yliportimo on runoilija, copywriter ja hyvinvointivalmentaja. Vakavasta sairaudesta toipuessaan hän on oppinut etsimään arjesta merkitystä, kauneutta ja toivoa myös silloin, kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Leena saa voimaa kirjoittamisesta, laulamisesta, luonnosta ja koirista. Hän on julkaissut kolme runokirjaa: Haikuja ja hetken kaikuja (2025), Small talkia rakkaudesta (2015) ja Rakkaus on pyöreä (2013). Parhaillaan hän työstää ensimmäistä proosateostaan. Leenaa voi seurata Instagramissa @leena.yliportimo tai Small talkia elämästä -blogissa.
Kun elämä koettelee ja oma maailma kaventuu, identiteetti alkaa hakea paikkaansa. Silloin luominen voi auttaa palauttamaan yhteyden itseen. Se voi laajentaa maailmaa sisältä päin ja muistuttaa, olen yhä täällä.
Kun elämä muuttuu, myös kuva itsestä voi horjua
Elämää ei aina voi hallita. Sairaus, uupumus, menetys tai jokin muu vaikea vaihe voi tuoda yllättäen eteen tilanteita, jotka rajoittavat tekemistä ja muuttavat arjen olosuhteita. Asiat, jotka ennen olivat tavallisia, eivät enää olekaan itsestään selviä. On vähemmän voimia ja mahdollisuuksia tehdä asioita. Myös kuva itsestä voi alkaa horjua.
Vaikeina aikoina ihminen saattaa alkaa katsoa itseään sen kautta, mitä on menettänyt. Ei enää ihan omana itsenään, vaan sairaana, uupuneena, eronneena, työttömänä tai kriisin keskellä elävänä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Mutta kun elämästä katoaa asioita, joiden varaan arki ja identiteetti ovat rakentuneet, voi herätä kysymys: kuka minä olen nyt?
Vaikea elämäntilanne ei kuitenkaan ole mikään automaattisesti henkisesti kasvattava “lahja”. Joskus elämä vain on raskasta ja tuntuu epäreilulta. Kaikesta ei aina tarvitse löytää hopeareunusta.
Luominen voi säilyttää yhteyden itseen elävänä
Vaikeuksien keskellä luominen voi kuitenkin olla yksi tapa pitää kiinni omasta identiteetistä. Minulla luomisen kipinä syttyy usein jostain tunteesta, ehkä pienestä havainnosta tai mielikuvasta, jonka kirjoitan muistiin ennen kuin se katoaa. Joskus siitä syntyy runo, joskus artikkeli tai jotain, joka kasvaa vasta myöhemmin omaksi teokseksi.
Luovalla tekemisellä voikin olla harrastusta suurempi merkitys. Se voi olla tapa säilyttää yhteys itseensä haastavissa elämänvaiheissa. Se ei ehkä poista vaikeaa tilannetta, paranna sairautta, korjaa menetystä tai tuo menetettyä aikaa takaisin. Eikä sen tarvitse. Luomisen tehtävä ei ole silotella todellisuutta. Mutta luodessa voi päästä tilaan, jossa todellisuus on muutakin kuin senhetkiset haasteet. Se voi olla paikka hengähtää, käsitellä asioita tai paeta hetkeksi arkea.
Luominen voi myös selkeyttää tunteita. Kaikelle ei löydy heti sanoja. Joskus tunne on ensin vain epämääräinen möykky mielessä tai paino kehossa. Luova tekeminen voi antaa sille jonkin muodon. Ei välttämättä lopullista selitystä, mutta ainakin jonkinlaiset raamit.
Elämäntilanteestasi huolimatta olet luodessa aina tekijä. Ajattelija. Havaitsija. Ihminen, joka tuntee. Ihminen, jolla on edelleen oma sielu, oma ääni ja kyky rakentaa jotain uutta ja ikiomaa, vaikka elämä muuten olisi kuinka vaikeaa.
Luovuuden ei tarvitse olla suurta ja hienoa
Luovan tekemisen ei tarvitse olla suurta taidetta. Sen ei tarvitse olla valmista, hienoa, myytävää tai muiden mielestä merkittävää. Se voi olla kirjoittamista, maalaamista, musiikkia, valokuvaamista, käsitöitä, puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, sisustamista, tanssia tai mitä tahansa tekemistä, jonka kautta saat ilmaistua itseäsi.
Luovilla teoksilla voit rakentaa yhteyttä myös muihin ihmisiin ja ulkoiseen maailmaan. Teos voi puhutella tai koskettaa jotakin toista. Se voi auttaa muita ymmärtämään tunteita, joille ei ole löytynyt sanoja. Tai ehkä joku tunnistaa teoksesta jotain omaa ja kokee, ettei olekaan kokemuksensa kanssa aivan yksin.
Minulle luominen on tapa kokea, että olen yhä täällä, omana itsenäni. Se on kasvattanut maailmaani sisältä päin ja auttanut säilyttämään yhteyden itseeni. Kaikista vaikeista ajoista ja menetyksistä huolimatta se on paljon.
MATKALLA
kiipeän tikapuita alaspäin
koska muuta suuntaa ei ole
sinne on palattava
mihin itsensä jätti
sieltä on lähdettävä
missä pohja pitää
enää en piirrä tähtiä
pilviselle taivaalle
enää en liimaa haaveita
hauraalle paperille
pian silmäni ovat kirkkaat
sadevedellä pestyt
ja aurinko erottaa päivän yöstä
– Leena Yliportimo, Rakkaus on pyöreä
