Menettämisen pelko, huijarisyndrooma ja hylätyksi tulemisen pelko ovat esimerkkejä peloista, jotka ohjailevat toimintaamme ja valintojamme ihan tavallisessa arjessa. Kaikkia meitä pelottaa joskus, ja se tuntuu pahalta. Siksi saatamme suojata itseämme peloilta niin tarmokkaasti, että emme huomaa, miten vahva ote niillä on elämästämme.
Vasta kun huomaamme ja tunnistamme pelkomme, voimme kohdata niitä ja jopa toimia peloista huolimatta – siihen saakka pelkomme ohjailevat meitä. Kun uskallamme kohdata pelkojamme, se ruokkii rohkeutta ja vapauttaa voimia tehdä tekoja ja tärkeitä valintoja. Tästä kirjoittaa tietokirjailija, toimittaja ja Toipuva arkajalka -blogia kirjoittava Harri-Pekka Pietikäinen uudessa kirjassaan Tunne pelkosi, vapaudu elämään (Bazar 2023).
Pelko pitää meidät turvassa – mutta voi myös estää toimimasta
Pelon tunne on olemassa meissä, jotta pysyisimme turvassa. Pelko saa meidät välttämään vaaraa. Usein peloissa ei kuitenkaan ole kyse todellisesta vaarasta.
– Elämme päivittäin uskoen tarinoihin, joiden todenperäisyys on pitkälti vain uskomus tai yhteinen sopimus. Monet pelot ovat tällaisia. Kun omia pelkoja alkaa syynätä ja tutkia syvemmältä huomaa usein, että oma suhteellisuudentaju on kasvanut vinoon. Pelkäämme asioita tai ihmisiä, joiden toteutumisen todennäköisyys on perin pieni. Samaan hengenvetoon teemme päivittäin asioita automaationa, joissa voi tilastollisesti sattua vaikka ja mitä. Monet pelot eivät kestä järkiperäistä tarkastelua, jonka vuoksi niiden kyseenalaistaminen alkaa sen myötä olla jo lähes velvollisuus, Harri-Pekka toteaa.
Monissa peloissa ei ehkä ole järkeä, mutta sitäkin enemmän niissä on voimaa.
– Jos olemme oppineet pitämään jotain asiaa pelottavana, voi olla vaikea muuttaa sitä käsitystä. Ei riitä, että asian ymmärtää, se pitää myös sisäistää. Vaikka osaisimme järkeillä pelon pois, kehomme saattaa yhä reagoida voimakkaasti sen alla. Tällöin on oleellista opettaa keholla uusi tarina, jossa pelko ei ole hallitseva tekijä. Se ei ole nopea pyrähdys vaan pitkäjänteistä työtä vaativa prosessi.
Miksi kannattaa uskaltaa?
Entä jos pelkojaan vain väistelisi? Jättäisi asioita tekemättä ja sanomatta silloin, kun alkaa ahdistaa.
– Pelon kohtaamisessa oleellista roolia näyttelee reagoiminen. Jos emme reagoi, lamaannumme. Pitkäkestoisena ja toistuvana lamaantuminen kasvaa halvaantumiseksi. Se on tila, jossa olemme täysin alistuneita pelon vakan alle. Pyrimme juurikin välttelemään sitä.
Ihminen tarvitsee tietyn määrän autonomian tunnetta voidakseen hyvin. Jo pelkästään sen vuoksi on tärkeää kokea, että pystyy reagoimaan sellaisissakin tilanteissa, jotka pelottavat. Se ei tarkoita supersankaritekoja vaan ihan sitä, ettei jähmety ja pakene pelon edessä vaan kohtaa sen silmästä silmään. Lopputuloksesta riippumatta tärkeintä on se, että reagoi.
Uutisvirran patoaminen voi helpottaa huolia
Maailmassa tapahtuu koko ajan pelottavia asioita, ja uutiset voivat lietsoa monenlaisia pelkoja. Miten niihin on viisasta suhtautua?
– Jatkuva kohina ja siihen liittyvä huoli kuormittaa hermojärjestelmäämme voimakkaammin kuin kenties luulemmekaan. Siksi on äärimmäisen tärkeää kyetä suojelemaan itseään pelottavilta asioilta, joihin itselläsi ei ole vaikutusvaltaa.
On totta, että uutisvirtaa seuratessa maailmasta saa usein karun ja lohduttoman kuvan. Samaan aikaan omassa elämässä harvemmin on juuri sillä hetkellä mitään kovinkaan pelottavaa. On perin kliseistä keskittyä olemassa olevaan hetkeen ja hengitykseen, mutta niinhän se on, että kliseet ovat usein totta.
Oleellisin muutos suhtautumisessa pelkoihin ei lähde ulkopuolista maailmaa tarkkailemalla vaan ennemmin omaa itseään ja sisintään tutkimalla. Ja tiedotusvälineistäkin on syytä pitää välillä taukoa. Mikäli King Kong saapuu kaupunkiin, usko pois, saat kyllä tietää siitä, vaikka et scrollaisikaan kerran tunnissa läpi uutisvirtaa.
Pelon kohtaaminen palkitsee
Mitä omiin pelkoihisi tutustuminen ja niitä kohti meneminen on antanut sinulle tai miten se on muuttanut elämääsi?
– Se, että olen opetellut reagoimaan pelottavien asioiden edessä, sen sijaan että olisin lamaantunut, on voimistanut itseluottamustani ja tunnetta autonomiasta.
Kun tiedän kykeneväni selviytymään myös pelottavien asioiden ja ihmisten edessä, ruokkii se omaa elinvoimaisuuttani. Tästä kumpuava kokonaisvaltainen hyvinvointi näkyy toivon mukaan myös ulospäin ympäristöön, jossa olen siedettävämpi kanssakulkija.
Tietysti itselleni on myös vanhempana tärkeää, että voin oppia alituisesti tukemaan paremmin omia lapsiani niiden asioiden ja elämäntilanteiden keskellä, jotka jännittävät ja pelottavat. Oleellista on, että silloin uskaltaa reagoida, sen sijaan, että lamaantuu.