Ikävien tunteiden pelko saa monesti sulkemaan suun ja nielaisemaan sanat, jotka pitäisi sanoa. Jotkut tunteet tuntuvat niin kammottavilta, että mieluiten välttelemme ja pakenemme niitä. Menemme vaikka solmuun mieluummin kuin kohtaamme ne ja annamme niiden tulvahtaa ylitsemme koko voimallaan. Siksi oman totuuden sanominen vaatii usein rohkeutta.
Erityisesti seuraavat tunteet ovat vahvoja suun sulkijoita:
Pelko on vahva leukojen lukitsija. Pelkäämme sitä, mitä seuraa siitä, jos sanomme, mitä ajattelemme. Pelkäämme, että meidät hylätään tai meitä vastaan hyökätään. Pelkäämme ulkopuolelle jättämistä ja sitä, että meitä ei hyväksytä, ei rakasteta, ei ymmärretä. Pelkäämme, että meitä pidetään tyhmänä, ilkeänä tai väärämielisenä. Pelkäämme, että aiheutamme muille pettymyksen. Pelkoja on iso joukko erilaisia. Oman totuuden sanominen voi olla todella pelottavaa.
Ahdistus on pelon läheinen kaveri ja ne kulkevat usein yhdessä.
Häpeä pistää piilottamaan omaa totuuttaan. Häpeä uhkaa täyttää koko kehon ja joka solun, jos uskallamme avata suumme ja sanoa, sen mitä aidosti tarkoitamme. Häpeä uskottelee, että olemme vääränlaisia, typeriä, tyhmiä, naurettavia lapsellisia, itsekkäitä… ja on varottava ettemme paljastu. Häpeä kertoo, että pitää pysyä piilossa ja olla varovainen. Se uskottelee, että paljastaminen ja paljastuminen on vaarallista. Se väittää, että olemme viallisia ja ainoa keino pysyä turvassa on vaieta ja myötäillä muita – salata oma vajavaisuutemme.
Syyllisyys väittää, että olemme itsekkäitä, kun sanomme totuuteemme – sanammehan voivat vaikka loukata toisia. Itseä saa dissata ja vaientaa muttei muita, väittää syyllisyys ja saa pysymään hiljaa. Sanomisesta seuraava syyllisyys on usein opittu tunne.
Suru ja minäparka-tunteet sekä toivottomuus kulkevat usein yhdessä. Tunnemme surua siitä, ettemme voi sanoa ajatuksiamme. Uskomme, että meillä ei ole oikeutta puhua totuuttamme kuten muilla. Luulottelemme itsellemme olevamme jotenkin muiden armoilla ja voimattomia.
Tunteiden kohtaaminen tuo elämään tilaa. Kun ei tarvitse olla alituisella tunteiden karkuretkellä tulee ihan uudenlaista vapautta. Pikkuhiljaa tunteisiin tottuu eivätkä ne jää asumaan meihin, jos suostumme kohtaamaan ne. Tunteet vierailevat ja jatkavat matkaansa, kun emme yritä tukahduttaa tai paeta niitä. Alamme luottaa siihen, että kun tunne tulee, se myös menee. Se vain piipahtaa kylässä. Tämäkin menee ohi.
On hyvä muistaa, että tunteet eivät estä meitä toimimasta. Voi olla samaan aikaan pelokas ja rohkea.
