Teksti ja kuva: Liisa Rauhakoski, Hollanti
Oma hidastamisen muotoni on, että vaihdoin 40 tunnin työviikon 32 tuntiin. Tiedän, että on erittäin tärkeää muistaa kuunnella sisintään edes välillä. Työssäni en saa toteuttaa niitä asioita, jotka tuovat minulle eniten iloa. Kehittyi kaipaus korjata elämää tasapainoon, niin että aikaa jää enemmän harrastuksille, taideprojekteille, oman luovuuden toteuttamiseen.
Kriisi ja uusi idea lähtee usein liikkeelle tyytymättömyydestä, joka alkaa tuoda itseään yhä selvemmin esille. Työ alkoi tuntua liian usein vankilalta, jossa istutaan laskien minuutteja, milloin pääsee kotiin. Keksin vitsin. ”Moi mä oon Hanna kirjanpidosta. Miltäs osastolta sä tuut? -Suljetulta.”
Aloin laskeskella vaatimusten aikamäärää. Firmamme työaika on se maksimaalinen 40 tuntia, ei edes 38 tai 36 tai muu hieman lievempi. Siihen lisätään päivittäin lounastauko, eli läsnäolovelvollisuus on 42,5 tuntia viikossa. Ajan töihin puoli tuntia autolla, eli ajomatkoineen käytän työssäkäyntiin 47,5 tuntia viikossa. Tuntui paljolta.
Alkoi ahdistaa, että aina on kiire. Joka ilta on liian lyhyt. Kaikkea lykkää seuraavalle illalle ja siitä viikonlopulle, kun ei vaan ehdi. Jos huomaa maanantaina tarvitsevansa jotain sellaisesta kaupasta, joka sulkee klo 18, sen voikin sitten suunnitella samantien perjantai-illaksi, jolloin meillä on kaupat pidempään auki.
Ennen sitä ei kumminkaan ehdi; ajomatkan jälkeen saavun omalle kylälle juuri silloin, kun kaupat sulkevat oviaan. Odotan siis koko viikon pääseväni menemään yhteen normaaliin kauppaan. Oikeastaan naurettavaa.
Ja sitten, kun on kaunis sää, kun talvella aurinko nousee punaisena pallona ja laskee violettina ja vaaleanpunaisena taivaana ja on kuuraa luonnossa – millon siitä otan yhdenkään valokuvan? Koko viikon menen pimeässä töihin ja tulen pimeässä töistä takaisin joka päivä. Millon on tilaisuus ottaa yksikään maisemakuva, jota suunnittelee? Milloin? Ei yhtään Jumalan taukoa.
Ja milloin saa tehdä spontaaneja asioita? Saada idean ja toteuttaa sen. Sellasta ei ehdi 40 tunnin työn välissä. Sillon ei ole saumaa olla spontaani. Se ei koskaan sovi aikatauluun. Saa idean ja haluaa toteuttaa sen, mutta: on jo myöhä ilta ja huomenna pitää nousta seitsemältä, joten en alakaan harrastamaan. Tai: en voi alottaa yhtään mitään nyt, kun pitää lähteä töihin yhdeksäksi tunniksi; illalla sitten ehkä.
Eihän tässä ehdi tajuta elämän kauneutta, kun juoksee 40 h töissä. Ei ole sitä aikaa rauhoittua. On liian hengästyttävä ohjelma. On kiirehdittävä asioita, että saa kaiken vapaa-ajalla tehtyä. Ei se voi olla luonnollista niin. Mikä elämä on? Elämä ei saa olla pelkkää työntekoa!
Kun saa jonkin valmiiksi, seuraava tehtävä odottaa. Vaikka parhaansa tekisi ja olisi pelkästään ahkera vapaa-ajallakin, ei saa kaikkea tehtyä. Ja jos on ahkeraksi kasvatettu, ei anna itselleen rauhaa ennen kuin viimeinenkin tehtävä on toimitettu.
Ja sitä hetkeä ei tule.
Taas meni viikko, taas meni kuukausi, ja ennen kaikkea haaveili siitä, mitä tahtoisi tehdä, jos siihen olisi hetki aikaa keskittyä, juuri nyt, ja toteuttaa ideansa. Niin paljon menee minulta ohi, kun istun vain töissä.
On paljon ihmisiä, joilla ei ole tätä tunnetta. He ovat löytäneet tarkoituksen tekemistään töistä. Ovat onnistuneet kouluttautumaan alalle, josta pitävät, ja saaneet suuntaansa vastaavan työpaikan. On ihmisiä, joilla ei ole merkittävää harrastusta, ja joille työ on todella se tärkein mielihyvä ja täyttymyksen lähde.
Hyvä sekin.
Minulla taas oli polttava tunne siitä, että minulta menee paljon ohi sillaikaa, kun istun töissä; työpaikassa, joka ei vastaa intohimojani eikä elämäni tarkoitusta. Haluaisin elää elämää; havainnoida säätä, kulkea luonnossa, ajatella. Haluan myös kokea musiikkia, taidetta, kirjoja, runoutta, oivaltaa. Haluan itse luoda, kuvia, kirjoituksia. Kaikki tämä tarvitsee aikaa rauhoittua, ja aikaa tehdä.
Nonsense-proosarunoni tähän väliin:
Administrator on sama asia ku konttorirotta.
Siis tätä taiteen tekoa mä käytän yleisesti hyväksyttynä syynä elää.
Yleisesti hyväksytty ekskjuussi.
Commonly accepted excuse.
What’s your excuse?
Syy tai tekosyy.
Syynsä kullakin.
Suuri askel on jo tajuta, että vastuu on omassa kädessä, että tuntimäärästä voi neuvotella ja sen saa päättää itse. Olen onnekas, että tämä on mahdollista. Tässä länsimaassa minun ei ole pakko olla 40 h töissä maksaakseni välttämättömimmän.
Totesin myös, etten tällä tavallisella pienipalkkaisella työnteolla rikastu kuitenkaan. Palanen aikaa on sitä palkan palasta tärkeämpää. Kyllä tässä pärjää. Olen muutenkin säästäväinen.
Joten päätin ostaa itselleni yhden päivän viikossa aikaa elämään ja luomiseen. Malja sille. Keskustelin esimiehen ja henkilöstöosaston kanssa ja sain suostumuksen, että voin laittaa sisään hakemuksen neljän päivän työviikosta. Paradis. Tämä on pieni askel, mutta erittäin tärkeä muutoksen signaalina ja arjen kannalta. Neljä vai viisi päivää, siinä on minulle ero tyytyväisen ja turhautuneen työntekijän välillä. Siinä on minun itseni tekemä teko merkiksi siitä, että kuuntelen omia toiveitani ja oikeasti järjestän lisää aikaa sille, mikä on minulle tärkeämpää kuin työ. Itse sen päätän, että aika on niin arvokasta, että haluan ostaa siitä osan rahalla takasin itselleni. Ei kai tämä mikään radikaali asia ole kokonaisuutta katsoen, muttakuitenkin niin tärkeä saavutus.
Symbolisesti se on suurta siinä mielessä, että tällä hetkellä kehitys ei ole mahdollista oikein missään asiassa: työympäristö masentaa muutoksineen ja henkilöstövähennyksineen ja työmarkkinat tuolla ulkona eivät tarjoa vaihtoehtoja päästä mihinkään varsinkaan järkevään tai parempaan duuniin; olosuhteet tuntuvat pakottavan tyytymään tasan siihen, mitä on käsillä ja olemassa jo nyt. On sitäkin hienompaa, että näinä tukalina aikoina sittenkin onnistun yhdessä ajamassani hankkeessa, jossa otan päätöksen omaan käteen ja pysyn tiukkana, kunnes se on tehty.
Kiitän, että tässä asiassa esimies ja henkilöstöosasto tukivat muutosta ja mahdollistivat sen. Useita keskusteluja on käyty, ja kävin ne oikeaan aikaan, kunnes saatiin virallinen lomake täytettyä.
Nyt uskon, että kun tämä asia on kääntynyt parempaan päin ja toiveeni toteutettu, on helppo olla tyytyväinen monessa asiassa, rauhoittua, luopua turhautumisesta ja olla taas sisältä iloinen, kuten ihmisen kuuluu olla. Voin olla lempeä asioita kohtaan.
En hermostu ja säiky tyhjästä. Muistan hengittää ja jaksan keskittyä. Tällä on niin monia positiivisia vaikutuksia eri tasoilla… se on hienoa.
Toivon ankkuroitumista. Taitoa olla. Kiireen keskellä on niin leijuva, pintaa raapaiseva olo; kaikkea pitää sivuta, mutta mihinkään ei ehdi keskittyä.
Muutoksen jälkeen tunnen kuuluvani itse taas joukkoon, jolla on asiat hyvin. Olen päättänyt olla kiitollinen jokaisesta vapaasta keskiviikosta, jonka sain, muistaa sen, että tämä on tietoisen tavoitteluni tulos. Onnellisuus onkin nyt helppoa, kun uusi rytmi on juuri lähtenyt rullaamaan. Lähdin pyöräretkelle. Kevään ensimmäinen perhonen lenteli pyöräreitin varrella: sitruunaperhonen, iloisen keltainen. Eikö sen pitänytkin tuoda hyvää onnea vuodeksi. Ymmärsin, että sekin perhonen olisi jäänyt näkemättä, jos olisin ollut töissä. Ihanaa, että saan pyöräillä, nähdä maailmaa ja perhosia, ihanaa, että on 32 h viikko ja saa elää kevään ensimmäisiä kauniita päiviä ulkona. Itkin oikein onnesta, etten istunut toimistossa sinä päivänä.
Sitten tulee vanha kunnon syyllisyyden aspekti ja vastaan väittäjät käymään sisäistä taistelua. Saanko nauttia vapaa-ajastani? Olenko todella ansainnut tämän? Saanko olla onnellinen? Henkinen totuus on kumminkin, että on parasta huolehtia ensin omasta tyytyväisydestään, jotta voi olla hyvä muille ja jakaa onnestaan.
Vaihtoehtoinen elämänmuoto/elämänkatsomus nähdään usein uhkana, ja siitä nousee usein väittely. Kuitenkaan noudattamalla itsestä hyvältä tuntuvaa mallia ihminen ei välttämättä ollenkaan tahdo sanoa, että malli on jokaiselle oikea, tai ole tuputtamassa sitä muille. Itse pidän matalaa profiilia enkä hehkuta kaikille kohtaamilleni ihmisille vähempien työtuntien ilosanomaa. Törmäyksiä voi nimittäin tulla hyvin helposti, jokin seikka asiassa ärsyttää vaikkapa sitä kanssaihmistä, joka todella nauttii työstään ja haluaa omistautua sille maksimaalisella työajalla.
Tottakai on ihmisiä, jotka tekevät vuorokauden ympäri töitä omassa yrityksessään, ajavat asioita, tekevät tärkeitä asioita ja paljon ylitöitä eivätkä edes halua muuttaa asiaa. Ihmiset ja heidän motiivinsa, halunsa, kykynsä ja kiinnostuksen kohteensa ovat hyvin erilaisia. Toivoisin vain, etteivät paljon tai liikaa töitä tekevät olisi katkeria jokaisesta osa-aikatyöläisestä ja tuntisi rahoittavansa erilaisten lusmuilijoitten elämistä. Minä haluan rahoittaa itse itseni, juuri riittävässä määrin.
Työkaverini sanoi: ”Jos onnellisuutesi riippuu siitä, että vähennät työtunteja, silloin et ole oikeassa työpaikassa.” Se on totta. Minulle mikään työpaikka ei olekaan oikea, koska olen kuvataiteilija, taidekäsityöläinen ja kirjoittaja ilman pestiä, jossa minulle maksettaisiin näistä toimista. Työ on minulle rahan ansaitsemista sekä bonuksena ihmissuhteet, haasteiden voittaminen ja iloitseminen hyvin hoidetuista tehtävistä, onnistuneesta vastuualueeni organisoinnista ja kaikista sellaisista sisällön yksityiskohdista. Mutta intohimoni toteutuvat vapaa-ajalla eivätkä töissä.
Että lusmuilua, sanoo moraalitantta. Vanhat ajat. Siinä, kun leppoistamista moralisoidaan, puhuu vanha aika. Mikä se on se kristillinen työmoraali, tai siis luterilainen työn pakko? Ei se ainakaan Raamatusta tule. Siellä lukee, että katsokaa kedon kukkia ja taivaan lintuja ja olkaa huoletonna. Mistä tulee se ”raada, raada”, jota meille edelleen hoetaan? Miksi sitä tulee hokea, jos ei ole pakko tienata 40 h palkkaa elääkseen? Kuka sen pakon sitten minulle pakottaa päälle ja miksi?
Ymmärrän kyllä, että vasta vähän aikaa sitten oli kovat ajat. Oli sota, puute, jälleenrakennus. Silloin oikeasti tarvittiin jokaisen panosta. Mies raatoi rakennuksilla ja emäntä kotona. Emännällä oli elikot hoidettavana ja lapsikatras ja sukulaiset. Piioille, rengeille, työmiehille, kaikille, piti leipoa päivittäin leipää tai kerran viikossa aitta täyteen.
Mutta ajat ovat muuttuneet. Miksi minun pitäisi leipoa joka päivä leipää, jos minulla ei ole yhtäkään sukulaista sitä syömässä? Ei tule kukaan nälkäinen ovesta, vaikka leipoisin kuinka. Joten on mahdollisuus ottaa iisimmin ja päästää suorittamisesta välillä irti.
Me olemme nykyään niin onnekkaita, että meillä on mahdollisuus. Ehkä se ankaruus onkin kateutta: ”Miten noi kehtaa ottaa iisimmin, kun me emme siihen koskaan pystyneet? Meillä ei ollut siihen lupaa, miksi uudella sukupolvella pitäisi olla?”
Mutta ajat kehittyvät, olosuhteet muuttuvat, ja ihmiset muuttavat elämäntapaansa olosuhteiden mukaan. Ei lusmuilu rapauta yhteiskuntaa, vaan lusmuilu on vastaus siihen, että yhteiskunta on muuttunut, arvot muuttuvat, ihminen näkee uusia mahdollisuuksia ja ajattelu kehittyy. Nyt on uudet olosuhteet. Ehkäpä ne ovat paremmat kuin vanhat ajat.
Puhutaan vanhoista hyvistä ajoista. Mutta ehkeivät ne olleetkaan hyvät. Ne olivat ankarat ja piti olla aina ahkera, muuten tuli perikato. Nyt meillä on mahdollisuus hidastaa ja olemme siitä kiitollisia. Ei sitä ole syytä syyllistää ja pilata vanhoista ajoista kumpuavalla ankaruudella ja tuomitsemisella. Nykyään mitään katastrofia ei tapahdu, vaikkateemmekin vain 32 h töitä.
Monessa työpaikassa työntekijät aistivat sen, että työntekoa pitäisi alkaa mitata modernimmin, sisällön ja aikaansaatujen tehtävien mukaan, eikä niinkään asettamalla aikaraamit 8,5 tunnin läsnäolopakosta päivittäin. Kukaan ei voi olla tehokas tauotta 8 tuntia, ja silti sitä odotetaan työntekijältä edelleen. Työviikon lyhentäminen vaikutti itselläni positiivisesti työsuhteeseeni, työmoraaliini ja tehokkuuteeni. Jaksan paremmin ja paahdan mielelläni töitä hyvään tahtiin silloin kun tehtäviä on paljon, jotta saan nauttia vapaapäivästäni sen jälkeen. Työviikon lyhentämisen seuraukset voivat olla positiiviset myös työnantajan kannalta, kun työntekijän jaksaminen paranee, mahdollisesti stressin välillisesti aiheuttamat sairauspoissaolot ja burnout-tapaukset vähenevät jne jne.
Taloudelliset seikat tuodaan esille vasta-argumenttina: että nimittäin kaikilla kansalaisilla olisi velvollisuus tehdä maksimimäärä töitä, jotta verorahoja tulee valtion kassaan ja hyvinvointiyhteiskunta voi pitää itseään yllä. Ei minulla tähän ole tyydyttävää vastausta, paitsi että ajat ja trendit vaihtelevat. Aiempina vuosikymmeninä naiset olivat tyypillisesti kotiäiteinä eivätkä osallistuneet työelämään, silti silloinkin rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nykyään en ole sellaista miestä tavannut, jonka palkka olisi yksistään riittävän suuri koko perheen elättämiseen. Ennenvanhaan työpanokseni kodin ulkopuolella olisi ollut 0%, nyt se on sentään 80%.
Yleisesti ottaen näen asian niin, ettei ihminen ole tärkeimmässä roolissaan yhteiskunnan jäsenenä eikä ensimmäisenä prioriteettinaan talousjärjestelmän palvelija. Eivät finanssit ole koko totuus elämästä, vaikka uutiset edustavatkin tällaista maailmankuvaa. Ihminen on ensisijassa sielu.
Elämä, maailma, on täynnä ihmeitä. Tahdon kokea niitä. En unohtaa ne kiireeseen. Tahdon kokea ja kehittyä rauhassa. Tahdon löytää polkuja, joita jo niin kauan olen etsinyt. Tahdon, että minulla on aikaa kuunnella vaistojani.
Haluan olla kiitollinen elämästä. Siihenkään ei jää aikaa, jos on koko ajan kiireessä. Hidastamis-teema ja osa-aikainen työ on pohjimmiltaan henkinen asia. Henkinen päätös. Henkisyyttä tavoitteleva muutos. Henkisyys itsensä löytämisen uskontona.
Sielun asia.
Kodin Kuvalehti painoi sivulleen ”erään teini-ikäisen” netissä esittämän kysymyksen: ”Mitä eroa on downshiftaamisella ja lusmuilulla?” Kysymys jäi avoimeksi ja näin vertaillen sille onkin helppo naureskella. Mutta tähän on olemassa vastaus, nimittäin: henkinen aspekti.
On olemassa suurempia asioita kuin rahan ansaitseminen mihin tahansa tarkoitukseen. Velvoitteiden takana on olemassa vapaus, ja siitä haluan kokea pienen osasen rajallisen elämäni aikana. Elämä on lahja.
