Katsoin lapsemme kanssa jokin aika sitten Pikku Kakkosessa esitettävää lasten kokkiohjelmaa. Siinä tehtiin kalakeittoa. Ensin kokki kertoi, että TÄMÄ kala viljellään viljelylaitoksissa. Ja sitten näytti neliskanttista seitiä, ja kertoi, että TÄMÄ kala pakataan tehtaissa kuutioiksi.
Tunnistan ilmiön käydessäni ruokakaupassa: lohta, siis sitä, jota ei pumpata paksuksi altaissa, kutsutaan villiloheksi. Ruoka, jonka tuottamiseen ei saa käyttää ihmiselle ja luonnolle vahingollisia aineita, on luomuruokaa. ”Sitä, mitä mummomme kutsui ruoaksi, me kutsumme luomuruoaksi”, sanoi eräskin Facebook-viisaus.
Istuin eräänä päivänä kahvilassa keskipäivällä kirjoittamassa, kun eläkeikäinen pariskunta astui ovesta sisään. Mummo kaivoi laukustaan kertakäyttöastian – sellaisen saman, mitä kahvila käyttää take away –astiana. Hän ojensi sen tarjoilijalle, joka täytti astian uudella salaatilla.
Kasikymppinen mummo ei tainnut tietää, että kierrätys on muotia, se on innovatiivaista uudelleenkäyttöä, designia, ekologisuutta.
Kuuntelin radiosta Ylen kanavaa, jossa kerrottiin, että Kaarinassa pidettiin kokoukseton viikko, jotta kaupungin työntekijät voisivat keskittyä ”oikeisiin töihin”. Sipoo oli saanut tästä idean ja nimennyt kaikki perjantait kokouksettomiksi – samalla perustelulla. Ylen haastattelussa Sipoon kaupunginjohtaja totesi, että tavoitteena on parantaa työhyvinvointia ja jaksamista, kun perjantaisin ehtii tekemään rästihommat pois alta eivätkä ne jää mieleen pyörimään viikonlopuksi. Poliitikot olivan Ylen haastattelun mukaan kohahtaneet järjestelyä: ”Eikö siellä tehdä enää hommia ollenkaan perjantasin?”
Niin, mitä muuta töissä voisikaan tehdä kuin kokoustaa? Tuottavia töitä on tavattu ennen vanhaan tehdä niin, että laitetaan kädet saveen ja pyöritellään – eikä vain mietitä päivät pitkät, miten ja kuka pyörittelee.
Tapasin perheenäidin, joka kysyi minulta, mitä hidastaminen on. Hän tekee nelipäiväistä työviikkoa, mies puolta päivää ja 2-vuotias on järjestelyn mukaisesti päiväkodissa kohtuullisia aikoja. Perhe asuu pienessä puutalossa, jossa alakerta pidetään kylmänä ja asuinkerros lämmitetään puilla. Perhe siis elää sille sopivaa rytmiä elämäntilanteen huomioiden.
Downshifting ja hidastaminen. Käsitteitä, jotka kuulostavat radikaaleita ja kulmikkailta, uudelta ajattelutavalta tai uuden ajan arvomaailmalta. Mutta niissä ei ole mitään uutta. Niiden takana on ihan tavallista elämää, sitä, joka kaikessa kiireessä on muuttunut meille näkymättömäksi.
Entinen tavallinen taitaa olla nykyistä luksusta.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
