Sinun ei pitänyt vielä lähteä. Eihän?
Unohditko hengittää? Vai etkö vain jaksanut juuri nyt?
Juuri nyt, kun kaikki näytti olevan kauniimmin?
Kun painava sydämesi oli kevenemässä – murheista?
Kun uskalsit näyttää herkkyytesi ja lämpösi yhä avoimemmin?
Kun Sinun ei ehkä enää tarvinnut pitää niin paljon huolta?
Jätit sadat kysymykset vaille vastauksia.
Miksi pysäytit meidät niin käsittämättömän tuntuisesti? Halusitko kertoa meille jotain tärkeää? Elämästä ja elämisestä? Kaiken ohikiitävyydestä, särkyvyydestä ja lyhyydestä?
Sinullahan oli unelmia, visioita ja suunnitelmia? 40-vuotisjuhlakonsertti ja muita, entisestä erilaisia konsertteja. Ulkomaan reissuja. Reissuja, joilla voi vain kävellä ja olla.
Halusit myös treenata kroppasi vielä sellaiseen kuntoon, että Sinun olisi mukavampi olla. Ettei tarvitsisi aina olla rikki.
Rakastit treenaamista. Nappasit intohimoisesti kovaa rautaa ja juoksit vaikka oksennuksen maku suussa. Sinähän huomasit kroppasi viestit ja väsymyksen, kuulit sen hätähuudot. Ymmärsit olevasi rikki. Miksi et voinut vain kävellä ja olla täälläkin? Miksi kroppaa olisi pitänyt vielä treenata?
Rakastit työtäsi. Teit täysillä. Et kumarrellut kuvia, mutta musiikille, yleisölle ja tiimillesi annoit kaikkesi. Kannoit vastuusi, pidit huolta, puolustit reviiriäsi ja omiasi. Annoitko liikaa? Kannoitko liikaa? Huolehditko liikaa, yrititkö hallita liikaa ja vielä enemmän?
Rakastit laulujasi. Annoit itsesi myös laulujesi tekijöille. Niin, ettei kukaan. Minullekin. Annoit aiheita lauluihin. Sinulle tosia. Puhuit kaikesta. Joskus sellaistakin, jota en ehkä olisi halunnut tietää. Pidit ajan tasalla ja sanoit suoraan ja nopeasti, piditkö laulusta vai oliko se sellainen, jolla ei mennä kuuhun.
Rakastit alalle haluavien tulokkaiden valmentamista. Sait auttamisesta suurta mielihyvää. Sinua arvostettiin. Sinulle ei naurettu.
Rakastit sitä, että artistina sait olla vähän överi-hullu. Mitä väliä, jos nauretaan. Mutta oliko se oikeesti niin? Kun naurun lisäksi vielä pilkattiin? Kätkitkö osumat rennon ja kaikille leppoisasti rupattelevan, helposti lähestyttävän olemuksesi sekä kauniin hymysi taakse? Raadollisena rehellisyytenä näyttäytyvän itseironiasi taakse? Paljastitko kuitenkaan koskaan kenellekään haavojasi? Annoitko kenenkään hoitaa niitä?
Rakastit ystäviäsi, joita Sinulla oli paljon. Soittelit ja kyselit kuulumisia.
Rakastit lapsiasi yli kaiken. Olit ylpeä heistä. Pidit huolta. Rakastit myös maailman lapsia.
Lauloit rakkaudesta. Pyysit minua kirjoittamaan laulun siitä, kun rakastaa ja pelkää samaan aikaan. Pelko ja rakkaus saman sydämen päällä. Kirjoitin Sinut siihen vanhana, kun ei enää ole pelättävää. Kun rakkaus on voittanut pelon. Sinä et ehtinyt vanhaksi saakka.
Sanoit, ettet pelkää kuolemaa, mutta itseäsi pelkäät. Väsyitkö Sinä pelkäämään?
Rakastit paljon, mutta unohditko tärkeimmän? Unohditko rakastaa itseäsi? Halusitko kertoa meille sen tärkeyden? Halusitko kertoa myös siitä, että elämä on nyt?
Kiitän Sinua niin paljosta, ettei se mahdu sanoihin. Sinä tiedät.
Uskon, että voit siellä jossain nyt vain kävellä ja olla. Rauhassa.
