Henkinen kasvu – mitä se oikeastaan on? Tämän sanaparin alle mahtuu monenlaista, chakroista egoon ja manifestoinnista ykseyteen ja siksi tuntuukin tärkeältä tarkastella hieman, mitä se henkinen kasvu oikein on, mihin se oikein tähtää?
Myönnän heti kättelyssä, että minulla henkinen kasvu käynnistyi varsin naiivisti ja jotenkin arkeen juurtumatta. Se oli enemmänkin hieman levottoman tuntuista mantrojen hokemista, jossa yritin mahtua johonkin uuteen muottiin. Henkisen ihmisen muottiin.
Henkisyydestä voi myös tulla defenssi, jolla vältetään katsomasta elämää ja todellisuutta tässä ja nyt. En halunnut nähdä addiktiotani, parisuhteeni haasteita, en halunnut nähdä sisäistä tuskaani, vaan ahmin kirjoja ja kursseja. Yritin ikään kuin ohittaa ihmisyyteni haasteet liimaamalla henkisen kuoren suojakseni. Luulin, että vapaus on sitä, että saa tehdä mitä haluaa. Että vapaus olisi vapaissa työajoissa, ulkomaanmatkoissa ja ties missä. En halunnut nähdä mieleni vankilaa, jonka katsominen oli vielä liian kipeää. En siis tietoisesti paennut henkisyyteen, vaan tiedostamattani.
Onneksi kuplani kuitenkin puhkesi, vaikka se tuntuikin siltä kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Ai, mitään pikaratkaisua ei olekaan? Oli oikeasti suostuttava ei-tietämisen tilaan, oli suostuttava sietämään epämukavuutta, oli katsottava omia kaavojaan hyvin rehellisesti. Oli annettava ”Hyvin mulla menee” -maskin sulaa ja uskaltautua tuntemaan syvälle haudattu tuska.
Tällä matkalla olen toki edelleen, mutta se ei enää säikäytä minua niin, kuten aiemmin. Nyt ymmärrän, että itsensä ja todellisuuden katsominen on hidasta, paikoin hyvin epämukavaa ja sitoutumista vaativaa. Mutta palkinto on myös todella sen arvoinen. Minulle sitoutuminen omaan matkaani ja itseni kohtaamiseen on paljastanut että elämässä on jotakin, joka kannattelee, kamalimmiltakin tuntuvista hetkistä huolimatta. Pelko ei ole kadonnut, mutta ei sen kuulukaan. Pelollekin on kokonaisuudessa ihmisyydessä tilaa. Tuntuu siltä, että elämässä on tilaa, ennenkaikkea psykologisesti. Minulla on edelleen omat harjoituksen paikkani ja keskeneräisyyteni, totta kai. Nyt ajattelen, minun henkiselle kasvulleni suurin lahja on ollut asettua ihmisyyteen, inhimillisyyteen, ei pyrkiä sen yläpuolelle.
Vapaus ei olekaan sitä, että saa tehdä mitä haluaa, vaan vapaus on ennen kaikkea vapautta omista mielen rakenteiden kaavoista. Vapaus on sitä, että ei tarvitse pelätä itsessä herääviä tunteita tai ajatuksia. Vapaus on sydämen avaamista kaikelle sille mikä itsessä tapahtuu, myös sokeudelle, naiiviudelle ja varjoille.
Kurkkaa Eevin kirja:
Tutustu Eevin itsetuntemusohjauksiin skypessä ja Tampereella täältä
