“Jos olen itselleni lempeä, en saa enää mitään aikaan” – mutta entä jos ankaruus viekin kaikki voimat?

Kirjoittaja Sari Manninen on kognitiivinen lyhytterapeutti ja neuropsykiatrinen valmentaja, joka on opiskellut myös pariterapiaa. Hän työskentelee työterveyshuollon asiakkaiden sekä ammattikorkeakouluopiskelijoiden parissa. Saria kiehtoo erityisesti ihmisen sisäinen maailma ja se, miten puhumme itsellemme, millaisia tarinoita kerromme itsestämme ja kuinka ne vaikuttavat tapaamme elää, tuntea ja olla suhteessa toisiin.

Täytyy tunnustaa jotain. Ymmärrän hyvin ihmisiä, joita sana itsemyötätunto saattaa ärsyttää. Se on sana, joka on ollut viime vuosina paljon esillä. Välillä siitä puhutaan tavalla, joka saa sen kuulostamaan pehmeältä, siirappiselta tai jopa todellisuudesta hieman irti olevalta.

Miksi lempeys itseä kohtaan voi tuntua jopa uhkaavalta?

Vastaanotollakin olen kuullut saman ajatuksen monta kertaa: ”Jos olen itselleni lempeä, niin en saa enää mitään aikaan”. Ymmärrän tämänkin ajatuksen.

Moni on oppinut jo lapsuudessa tai nuoruudessa, että mitä enemmän vaatii itseltään, sitä enemmän saa aikaan. Se on saattanut olla se voima, joka on pitänyt liikkeessä, saanut opiskelemaan, tekemään työnsä hyvin ja kantamaan vastuunsa.

Siksi ajatus itsemyötätunnosta voi tuntua jopa uhkaavalta. Entä jos löysäänkin liikaa? Entä jos minusta tulee saamaton? Vastaanotollani huomaan toisinaan kysyväni jotain muuta. Miten hyvin nykyinen tapa on palvellut sinua tähän asti?

Onko ankaruus oikeasti auttanut?

Jos olet jo vuosia motivoinut itseäsi arvostelemalla, moittimalla ja vaatimalla enemmän – mitä se on sinulle antanut? Onko se tuonut mukanaan levollisuutta? Onko se lisännyt hyvinvointiasi? Vai onko se jättänyt jälkeensä jatkuvan riittämättömyyden tunteen, uupumuksen ja kokemuksen siitä, että mikään ei koskaan riitä?

Ajattelemme usein, että sisäinen vaativuus on kuin hyvä valmentaja. Todellisuudessa se muistuttaa valmentajaa, joka jokaisen epäonnistumisen jälkeen huutaa ”Huonommin kuin viimeksi. Yritä kovempaa!” Kuinkahan moni kehittyisi pitkällä aikavälillä sellaisen valmentajan johdolla?

Näin itsemyötätunto ymmärretään väärin

Itsemyötätunto ei tarkoita sitä, että lakkaisimme yrittämästä. Se ei tarkoita vastuun pakenemista. Se ei tarkoita itsensä säälimistä. Eikä se tarkoita sitä, että tavoitteet katoaisivat.

Ehkä itsemyötätunnolla on huono maine siksi, että siitä puhutaan joskus liian kauniisti. Todellisuudessa se näyttää paljon arkisemmalta. Se on sitä, ettei hauku itseään virheen jälkeen. Se on sitä, ettei kutsu väsymystä laiskuudeksi. Se on sitä, ettei epäonnistuessaan lisää kärsimystä satuttamalla itseä vielä vähän lisää.

Ajattelen, että itsemyötätunto ei ole pehmeyttä. Se on realismia. Se on kyky nähdä oma tilanteensa yhtä rehellisesti kuin näkisin ystävän tilanteen. Jos ystävä tekisi virheen, kutsuisitko häntä epäonnistujaksi? Tuskin. Miksi siis puhua itselleen niin?

Minusta itsemyötätunnon suurin väärinkäsitys on ajatus siitä, että se tekisi ihmisestä saamattoman. Ihmiset eivät yleensä voi paremmin siksi, että he arvostelevat itseään enemmän. Muutos on mahdollinen usein vasta silloin, kun ihminen kokee olevansa riittävän turvassa kohdatakseen myös omat puutteensa.

Lempeys ei laske rimaa – se muuttaa tapaa, jolla pyrit tavoitteisiin

Ehkä itsemyötätunto ei siis laske tavoitteita. Vaan muuttaa tuon tavan, jolla kuljemme niitä kohti. Se ei tarkoita, että vaatisimme itseltä vähemmän. Se tarkoittaa, ettemme satuttaisi itseämme matkalla sinne. Itsemyötätunto ei ole heikkoutta. Se on rohkeutta luopua keinosta, joka on ehkä pitänyt sinut liikkeessä, mutta samalla pitänyt sinut jatkuvasti sodassa itseäsi vastaan.

Joskus suurinta rohkeutta ei ole vaatia itseltään enemmän. Vaan uskaltaa uskoa, että myös lempeys voi kantaa eteenpäin.