Jokainen meistä on kerännyt elämänsä aikana repun täyteen muistoja. Jotkut muistot ovat sellaisia, että haluaisimme unohtaa ne, toiset taas tahtoisimme muistaa ikuisesti. Jokaisella muistolla on silti erityinen merkitys elämässämme, vaikka emme sitä välttämättä heti ymmärrä.
Muistot saavat meidät hymyilemään
Elämässä ei aina tarvitse pyrkiä kohti suuria saavutuksia, että voisi elää onnellista elämää. Joskus pienet arkiset hetket ovat rakkaimpia muistojamme. Jos minun pitäisi kertoa kolme parasta muistoa elämäni varrelta, vastaisin tietysti lasten syntymät, sekä hääpäivän. Näiden lisäksi mieleen on jäänyt kuitenkin paljon muitakin kauniita hetkiä.
Vietin lapsuuteni maalla, asuimme vanhassa 1800-luvun maalaistalossa. Muistan vieläkin tunteen, kun makasin vanhempieni suuressa parisängyssä lapsena ja luin kirjaa. Auringon valo tulvi sisään ikkunoista verhojen läpi ja kesän kuumuus tuntui iholla. Lattialla oli juuri mäntysuovalla pestyt matot. Elämä oli huoletonta. Tätä tunnetta olen etsinyt koko elämäni, mutta ikinä en ole kokenut enää uudelleen samanlaista onnellisuuden ja vapauden tunnetta kuin silloin. Tämän hetken muistelu saa minut kuitenkin aina hymyilemään. Tämä muisto saa minut vieläkin luottamaan siihen, että kaiken kiireen keskellä maailmassa on vielä paljon kaikkea kaunista ja hyvää.
Mikä on sinun paras muistosi?
Voimavaroja vaikeista hetkistä
Kaikki kokemamme asiat eivät kuitenkaan ole hyviä muistoja. Mitä enemmän vuosia kertyy matkalle, sitä enemmän vastaan tulee myös vaikeita hetkiä. Joudumme luopumaan läheisistä ihmisistä. Elämässä voi olla epävarmuutta esimerkiksi taloudellisen tilanteen vuoksi. Sairaudet voivat viedä meiltä henkisiä ja fyysisiä voimavaroja.
Minulle yksi elämäni vaikeimmista muistoista on ollut isäni kuolema. Muistan sen epäreiluuden tunteen, kun mietin, miksi juuri minä joudun luopumaan omasta isästäni niin nuorena. Isäni oli aina haaveillut saavansa joskus lapsenlapsia, mutta lopulta hän sai olla tyttäreni kanssa vain vähän yli kaksi vuotta, kunnes syöpä vei isäni mukanaan. Isäni kuolemaan liittyy paljon kipeitä muistoja. Pitkän aikaa muistot tuntuivat vain kipeiltä, enkä uskonut tuttuun sanontaan, että aika parantaisi haavat. Nyt isän kuolemasta tulee tänä vuonna kymmenen vuotta ja ymmärrän, että nämä kipeät muistot ovat myös auttaneet minua elämässäni. Vaikeiden hetkien kohdalla ajattelen nykyään helpommin, että kyllä tästäkin selvitään, kyllähän minä selvisin niistäkin kuukausista isän kuoleman jälkeen, kun ajattelin, etten selviäisi enää päivääkään.
Elämä on muistojen keräilyä, siksi meidän jokaisen matka on suuri seikkailu.
