Ensimmäisen paniikkikohtauksen sain yläasteella. Se pamahti päälle kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muistan tarkalleen paikan, pienen metsäpolun, jota pitkin kävelin kohtauksen alkaessa. Äkillinen, aivan totaalinen kaaos mielessä ja kehossa löi valtavana aaltona päälle. Tunne nousi kuin nappia painamalla: mieli putosi synkkään ja täysin sietämättömään ahdistustilaan, kuumat aallot ja kuolemanpelko humahtivat koko kehon läpi, korvissa humisi ja rintakehä tuntui räjähtävän paineentunteesta.
Fyysisten oireiden lisäksi pelottavinta oli tunne siitä, että “tulee hulluksi” ja mieleen nousi pakonomainen ja voimakas tarve paeta johonkin. Se tuntui siltä kuin olisi irtaantunut hetkeksi omasta kehosta. Kohtauksen mentyä ohi iski valtava huoli: mitä tapahtui ja toistuuko tämä?
Tällaisia kohtauksia sain teini-iästä alkaen koko nuoren aikuisikäni. Häpeä niiden ympärillä ja kohtausten pelko oli ajoittain lamaannuttava ja söi elämänlaatua. Vuosia vaikenin, enkä uskaltanut kertoa niistä kenellekään aikuiselle. 22-vuotiaana kävin masennuksen takia terapiassa puoli vuotta, jossa otin kohtaukset viimein puheeksi ammattilaisen kanssa. Jälkiviisaana voin vain todeta, että harmillisen myöhään.
Vuosien varrella opin kyseenalaisia keinoja “hallita” kohtauksia. Opin kontrolloimaan itseäni, sekä välttelemään ns. riskitilanteita, joissa kohtaus saattaisi iskeä. En hakenut tiettyjä työpaikkoja, joissa ei esimerkiksi päässyt “pakoon” silloin kun tarve iskisi. Rajoitin itseäni kovin paljon kohtausten pelossa, sillä ne tuntuivat niin nöyryyttäviltä.
Vuosiin en käynyt esimerkiksi elokuvissa tai festareilla ja välttelin suuria väentungoksia. Lentomatkat olivat painajaisia, mutta jollain ihmeellisellä tavalla tsemppasin itseni sietämään niitäkin. Olin nuori ja maailman olisi pitänyt “olla auki”, mutta sisältä tunsin itseni äärimmäisen vialliseksi ja rajoittuneeksi. Epävarmuudesta tuli osa identiteettiä, vaikka ulospäin yritin vaikuttaa bad-ass:ltä. Syytin herkkyyttäni ja kehitin suojakuoria ympärilleni. Salasin oireitani kaikilta ja koteloin ne sisimpäni syövereihin. Kannoin myös kohtuutonta häpeäkuormaa.
Jälkeenpäin tunnen suurta myötätuntoa tuota nuorta ja sisältä epävarmaa sekä haurasta tyttöä kohtaan. Vuosia myöhemmin ymmärsin myös, että paniikkikohtausten juurisyynä olivat hoitamattomat traumat sekä pitkäkestoinen stressi. Lasisella lapsuudella ja nuoruudella oli pitkä ja synkkä varjo psyykessä, joka on hälvennyt vähitellen. Ensimmäisen kohtauksen aikoihin vanhempieni alkoholin käyttö oli jo ryöstäytynyt hallinnasta ja kotona vallitsi pelon ilmapiiri, vaikka ulospäin näytimme tavalliselta keskiluokkaiselta perheeltä.
Nykyään kohtaukset ovat taakse jäänyttä elämää. Toki alttius säilyy, mutta pelko ja häpeäkierre ovat poistuneet, kun tunnetaidot ovat kehittyneet ja vanhat traumat päässeet purkautumaan. Lisäksi stressinhallintakeinot ja herkkyyden vaaliminen ovat olleet isossa roolissa. Valtavaa sisäistä siivoustyötä se on vaatinut, mutta on ollut joka itkun ja pennin arvoista. Olen myös valinnut jossain määrin elää “huopatossuelämää” eli hidastanut tahtia tietoisesti.
Moni saa ensimmäisen paniikkikohtauksen esimerkiksi kriisin, surun, kovan stressin, uupumisen tai masennuksen yhteydessä. Satunnainen paniikkikohtaus ei ole sama asia kuin paniikkihäiriö, jossa kohtaukset ovat toistuvia.
On hyvä muistaa, että paniikkikohtaukset itsessään ovat vaarattomia, vaikka tuntuvatkin hyvin pelottavilta. Paniikkihäiriössä autonomisen hermoston sympaattinen osa aktivoituu äkillisesti ja voimakkaasti saaden aikaan psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia oireita. Kyseessä on kuitenkin “väärä hälytys”, jossa keho valmistautuu kohtaamaan hätätilanteen. On erittäin tärkeää hakeutua asianmukaiseen hoitoon, mikäli epäilet kärsiväsi paniikkihäiriöstä.
Itse uskon, että ihmispsyyke on viisas: se piilottaa liian ahdistavat muistot ja kokemukset tietoiselta mieleltä ja yrittää “purkaa” niitä toisaalla: ahdistuksella, masennuksella, lamaantumisella, paniikkikohtauksilla, toistuvilla painajaisilla tai muilla keho-mielioireilla. Myös työni ihmisten auttajana todistaa samaa: ihmisellä on kaikesta huolimatta aivan uskomaton kyky selviytyä myös erittäin haastavista olosuhteista. Yksin ei kenenkään silti tarvitse pärjätä, vaan toipuminen on myös kurottautumista muita ihmisiä kohti. Olemme täällä sekä itseämme, mutta myös toisiamme varten.
Tässä kaksitoista tärkeää oivallusta, jotka auttoivat minua pysyvästi vähentämään paniikkikohtauksia sekä lisäsivät elämänlaatuani:
- Itsetuntemuksen lisääminen vähitellen ja erityisesti omien tunnetaitojen vahvistaminen käytännössä.
- Erilaisten pelkojen kohtaaminen turvallisesti sekä peloista ja häpeästä irtipäästäminen. Terapia, kirjoittaminen ja täydentävät hoidot ovat auttaneet parhaiten.
- Sisäisen turvan tunteen lisääminen sisäistä lasta hoitamalla.
- Säännöllinen vuorokausirytmi ja riittävästä levosta huolehtiminen. Väsyneenä kaikki näyttää ja tuntuu synkemmältä. Liiallinen kuormitus altistaa kohtauksille.
- Säännölliset rentoutumis- ja hengitysharjoitukset sekä meditaatio. Näillä on ollut valtavan iso positiivinen vaikutus mieleen, hermostoon ja pitkäkestoisen stressin lievittymiseen.
- Alkoholin käytön vähentäminen minimiin sekä kahvia kohtuudella.
- Mielikuvaharjoittelu, hengityksen säätely ja muut toimivat kehoyhteyttä vahvistavat keinot ja menetelmät itseni välittömään rauhoittamiseen.
- Iän ja elämänkokemusten karttuminen sekä luottamus omaan kykyyn selviytyä ja kannatella itseään haastavien tunteiden ja tilanteiden läpi.
- Tuen ja avun pyytäminen itselle, eikä aina vain hammasta purren yksin sinnitellen eteenpäin.
- Vanhojen haitallisten uskomusten purkaminen mentaalisesti sekä lopettamalla välttelykäyttäytyminen. Tähän liittyy erityisesti itsensä altistaminen sopivassa määrin aikaisemmin ahdistaville tilanteille ja paikoille.
- Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja rauhansopimuksen tekeminen oman menneisyyden kanssa.
- Oman herkkyyden kääntäminen sisäiseksi vahvuudeksi ja voimavaraksi.
