Elämä on aikamoinen reissu: välillä saa matkata kevyen matkalaukun kanssa ja hetkessä selkään asetetaan reppu, joka voi olla hyvinkin painava. Elämä yllättää aina, siksi ei voi kuin pyrkiä elämään hetki ja askel kerrallaan.
Olen viime aikoina kuullut erään minulle rakkaan, jo iäkkään, ihmisen suusta monta kertaa sanat: ”Kaikki otetaan vastaan, mitä elämä tarjoaa”. Tämä tarkoittaa sitä, että hän hyväksyy elämän eteen tuomat asiat siitä huolimatta, että ne saattavat herättää ikäviltä tuntuvia tunteita. Ihailen tämän ihmisen tapaa suhtautua elämään.
Tänään halusin asettua kirjoittamaan surusta. Siitä tunteesta, joka on jokaisen osa – jokainen joutuu tutustumaan tunteeseen, joka kertoo siitä, että olemme joutuneet tai päättäneet luopua jostain. Se jokin voi olla mitä tahansa: ihminen, eläin, koti, työpaikka, mitä tahansa. Kaikkea on lupa surra ja oikeastaan kuuluukin surra, jos se asia, josta on joutunut luopumaan, on ollut itselle tärkeä tai merkityksellinen. Kukaan sinun ulkopuoleltasi ei voi tulla sanomaan, mitä saat surra ja mitä et.
Jo ajatus menettämisestä voi herättää surua
Jo pelkkä ajatus tai pelko menettämisestä voi herättää surua. Kukapa haluaisi astua surun sillalle? Sille matkalle, joka on vedenjakaja sen elämän, joka oli ennen surua ja sen elämän joka surusta seuraa, välillä. Surun sillalla menetys muuttaa muotoaan ja jos hyvin käy, muuttuu hyväksynnäksi ja hiljaiseksi kaipaukseksi, joka sekin ajan saatossa saattaa haalistua. Yleensä aika haalistaa surua, vaikkei sitä ison surun keskellä välttämättä edes halua kuulla. Joskus sureva pelkää sitä, että kun päästää surusta irti, hän unohtaa sen, jonka on menettänyt.
Itse välillä ajattelen, että elämä on luopumisen opettelemisen matka. Aina tulee uusi menetys. Elämä on surujen helminauha. En tiedä, onko se sitä kaikille, mutta monelle on. Moni kapinoi tätä vastaan ja ihan syystä – suru sattuu ja vie voimia. Suru on maailman surullisin tunne. Mieli pitää mieluummin asioista ja ihmisistä kiinni kuin haluaa päästää irti. Kukapa rakkaalle (olipa se mitä hyvänsä) haluaisi sanoa: ”Mene vain”. En minä ainakaan.
Suuri suru kertoo suuresta rakkaudesta
Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi suru. Ja silti kannattaa valita se, että rakastaa. Välillä itse mietin, kuinka monta kertaa sydämen pitää tällä reissulla särkyä. Sydän tuntuu olevan fyysisen lihaksen lisäksi henkinen lihas: suru särkee sydäntä ja kasvattaa rakkauslihasta. Suru voi ihan oikeastikin särkeä sydämen – tätä kutsutaan särkyneen sydämen oireyhtymäksi.
Suvi Teräsniska laulaa kauniisti:
”Vaik en enää koskaan näkis sinua
Sä tuut aina oleen osa minua
Ja ne kaikki jotka viereen päästin
Kaikki joiden jäljet säästin
Täynnä jälkiä kuin ihan kuka vaan
Jokainen meistä kantaa muita mukanaan
Ja ne kaikki jotka viereen päästin
Kaikki niiden jäljet säästin”
Joskus käy niin että menetys saa ihmisen vihaiseksi ja katkeroituneeksi. Viha voi olla ikään kuin kattilankansi, joka kätkee alleen valtavan määrän kohtaamatonta surua. Jos menetys on traumaattinen, siitä toipuminen voi olla tosi vaikeaa ja vaatia ammatti-ihmisen apua.
Lämmin ajatus sinulle, joka tällä hetkellä suret ja kaipaat tai mietit sitä, päästäisitkö irti jostain sellaisesta, josta on oman hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä luopua.
LUKUVINKKI: Jos etsit aiheesta lisää luettavaa, kirjoitin surusta kirjassani Lupa surra (Otava, Hidasta elämää 2019):
